”Hyväksyn muistamiseni kuvitteellisuuden” sanoo Hustvedt esseessään ”Tositarinasta”.
Ovatko tosipohjaiset tarinat kuitenkaan täysin tosia? Ihmisen muistiin ei voi täysin luottaa. Muistin kaksi muotoa, omaelämäkerrallinen ja episodinen muisti ovat häilyviä.
Kirjoittaja ei voi olla varma muistikuvistaan vaikka pyrkisi puhumaan totta. Muistikuvat nousevat nykyhetkeen sellaisina kuin miltä ne nyt vaikuttavat, millaisina niitä nyt tarvitaan. Myöhemmin vaikutelma voi muuttua ja asiat kerrotaan toisin.
”Omaelämäkerralliset muistot eivät ole pysyviä”, muistojen merkitys muuttuu vanhetessa, se mitä muistan nyt, on muiston viimeisin versio, neurotieteen mukaan asiaa muistellessa aivoissa tapahtuu ”muiston uudelleen kirjoittaminen”.
Siri Hustvedt kertoo oman kokemuksen. Hän muistaa selvästi hetken, jolloin hänen tyttärensä ilmoitti aikovansa näyttelijäksi. He istuivat taksissa. Mies muistaa myös hetken, mutta se tapahtui metrossa. Tytär muistaa, että hän on maininnut asiasta mutta ei muista milloin ja missä.
Voi olla, että tytär on lähimpänä totuutta: kyllä hän on kertonut vanhemmilleen aikovansa näyttelijäksi, eikä sillä ole merkitystä tapahtuiko se taksissa tai metrossa. Romaanissa ei olisikaan suurta merkitystä sillä, kummassa paikassa se tapahtui. Joskus käy niin, että läheiset ihmiset omivat toistensa muistoja; toisen kokemus muuttuu omaksi ja niin subjektiiviseksi että sitä ei voi erottaa todellisesta.
Tätä tiettyä muistin muotoa kutsutaan omaelämäkerralliseksi muistiksi, se on pitkäestoinen muisti ja ihmiselle välttämätön. Siten hän voi ymmärtää itsensä osana ajan kulkua. Tästä poikkeava episodinen muisti, työmuisti, hallitsee käsillä olevia asioita.
Tositarinan kertoja pyrkii olemaan uskollinen omaelämäkerralliselle muistille, mutta episodisen muistin asioita hänkin joutuu sepittämään.
Tositarinoissa käytetään runsaasti romaanikerronnan keinoja, varsinkin episodiseen muistiin perustuvia kohtauksia, joista syntyy välittömän todellisuuden tuntu. Ei ole ehkä sattuma, että jälkimmäinen termi – episodisuus – viittaa jaksoon joka poikkeaa juonesta kertomuksen sisällä.
Kerronnassa kyseessä on silloin kohtaus. Kertoja kuvittelee tilanteen elävänä uudestaan (episodisen muistin havainnot ym) ja vie lukijan siihen hetkeen. Tilanne, ympäristö, tapahtuma kuvataan läsnäolevana. Siksi tapahtumien kuvauksessa on yksityiskohtia enemmän, kuin moi tietää, mikä myöhemminkään kerrotusta on totta. Liioittelun tai vähättelyn taustalla on usein halu parantaa kertomusta. Kun ex-narkkari ja rikollinen James Frey oli keksinyt muistelmiinsa lisää rikoksia ja pidätyksiä Miljoonia sirpaleita –teoksessaan (2006), hän halusi ilmeisesti dramatisoida ja parantaa kertomusta.
Muisti ei ole vain tahdonvaraista muistelua. Välitön muisti on katkonainen, assosioiva, hallitsematon haihtuvien mielteiden virta. Omaelämäkerralliseen muistiin voi nousta asioita tiedostamattomasta. Ne voivat aktivoitua havainnoista, hajuista, toisen sanoista,jopa luetusta:
”Katkeamaton muisti on sitä, että pystyn sijoittamaan ne muistot, joita minulle on tuntemiini paikkoihin… Kutsun esiin noita mielelleni tuttuja paikkoja, sijoitan niihin itseni nuorena” (Hustvedt, 134).
Valheellinen kuvittelu tarkoittaa Hustvedtille piittaamattomuutta muistista. Se on jotain mitä hän välttää romaaneissaan. ”Mittaan siis keksityn tarinani totuudellisuutta jotain omiin muistoihini kytköksissä olevaa sisäistä tunnetodellisuutta vasten.” (136)
”Jos ihminen ei satu olemaan hullu, hän pystyy tekemään eron tässä-ja-nyt hetken sekä psyyken luoman muistamisen ja fantasian luovan tuolla ja toisaalla –tilan välillä” (143)
Muistaminen ja kuvittelu ovat siis suhteessa toisiinsa. Tästä johtuu Hustvedtin mukaan se, että kuvittelu aktivoi muistia. Keksiminen kuuluu osaksi mielen toimintaa. Sekä tahdon alaisena että tiedostamattomana keksiminen aktivoi ja sen torjuminen lamauttaa mieltä.
”Siirtymät todellisista kokemuksista kuvitteellisiksi ovat samanlaisia kuin unien oudot sulautumiset.”
Kirjailijan työn lisäksi Hustvedt on psykoterapeutti ja neurobiologian tuntija. Aivotutkimuksen kannalta tapahtumien muistaminen ja tulevaisuuden suunnittelu aktivoituvat samoilla alueilla aivoja. Erityisen hyvin tämä tapahtuu silloin, kun mieli ei askaroi jonkin tietyn tehtävän parissa, näin siis lepäillessä aivot ovat tällä alueella erityisen aktiivisina.
Miksi siis fiktioon suhtaudutaan epäluuloisesti, onko kysymys lukemiseen liittyvien taitojen heikkoudesta, kapeasta totuuskäsityksestä, tietämättömyydestä että romaani esittää eri tavalla totuutensa. Romaani voi perustua kirjailijan kokemuksiin, mutta ainoa ero on se, että lupaus tositarinasta puuttuu. Se suojelee kirjailijan yksityisyyttä, hieman samalla tavalla kuin kirjoittajapiireissä, joissa tunnustusten sijaan kuvatuista tapahtumista on helpompi puhua kuvitteellisina.
”Näen usein selvemmin jostain toisesta kohtaa, jonakin toisena henkilönä. Ja joskus huomaan löytäneeni tuosta kuvitellusta henkilöstä, jotain mitä olen kätkenyt itseltäni. Mielikuvituksen vapaassa leikissä ja tiedostamattoman lähteistä pulppuavissa sanoissa ja romaanin kirjoittamiseen liittyvistä ruumiin rytmeistä pystyn löytämään enemmän kuin jos vain yrittäisin muistaa ” (142)
Oman kokemuksen kertominen toisen henkilön kautta tuo suhteellisuutta, muuttaa näkökulmaa. Samalla oma muisto voi myös siirtyä tarinaan:
”Eikö meillä kaikilla ole muistoja, jotka ovat kovettuneet tarinoiksi”. Muistamme itseasiassa tarinan. Hustvedt kertoo, kuinka romaanin kirjoittajalle tapahtuu samoin, ja alkuperäinen asia korvautuu uudella ja liittyy siihen. ”Mutta silloin hän palaa kaunokirjallisuuden henkilönä, saattaa löytää uuden todellisuuden ja välittömän läsnäolon.”
Siri Hustvedt: ”Tositarinasta” teoksessa Elää, ajatella, katsoa. (Living, Thinking, Looking, 2012). Suomentanut Kaisa Sivenius. Otava, 2016.
