Omenapuu kukkii

Voidaan pysähtyä ja sanoa, että se kukkii kauniisti. Voidaan sanoa jotakin sen kukkimisesta, jotain subjektiivista. Mutta voiko sitä ajatella, onko mahdollista ajatella omenapuun kukkimisen tapahtumaa ?

Paljonkin tuntuisi olevan ajattelemista siinä, kun omenapuu on kukoistuksessaan. On kauneusasioita, hyötyasioita, on hoitoasioita tulevan sadon suhteen: on merkitysten löytämistä ja niiden pohtimista.

Mutta omenankukan tuoksu leijailee kaiken sen yllä, muistuttaen että kovin vähän on vielä ajateltu. On eri asia ajatella, kuin eritellä tai ottaa kuva.

Asian kanssa on ehkä turha ponnistella, sillä omenapuu kukkii ilmankin ja antaa runsaasti mielteitä ja virtaavaa ajateltavaa. Tai kuten Heidegger filosofoi ”Was heisst Denken” -kysymyksen kanssa. Minne ajattelu kutsuu kukkivan omenapuun äärellä.

Kysymys voisi kuulua näin, miksi sinua kutsutaan (was heisst du?) kukkiva omenapuu ? Nimenomaan siinä mielessä, että mitä sinä kutsut esiin kukkiva omepapuu ? Näin löytynyt kysymys tuntuukin osuvammalta, kuin yritys löytää omenapuusta elävää subjektia, joka muodostaa ajatuksia.

Kysymys, ajattelevatko kasvit, kysyy sitä että onko kasveilla kognitiivisia kykyjä. Onko puulla cogito omassa subjektissaan ? Toisin sanoen, olisiko Descartesin cogito ergo sum laajennettava koskemaan myös omenapuita ? Niin voi tehdä, ja jotain esitietoista voi löytyäkin.

Tai sitten ajattelun ja luonnon suhde tulee ymmärtää kokonaan toisin: tekemättä hierarkiaa ajattelun ja luonnon välille. Tämä on mahdollista Heideggerin kuviossa: silloin myös se luonto, mikä antaa ajattelemisen aihetta noteerataan ajatteluun kuuluvaksi. Se mikä antaa ajateltavaa on mukana ajattelemassa.

Onhan totta, että se luonto mikä kutsuu ajattelemaan tulee luonnosta. Tämä merkitsee sitä, että ei ole tarvetta katsella ylhäältä käsin ja tehdä hierarkioita alempien, vegetaaristen, elämänmuotojen suhteen.

Kuka voi nostaa itsensä, ottaa aivot käteensä ja nostaa päänsä kaiken yläpuolelle ? Maailmaan uponneita me olemme. Saamme olla onnellisia kun me kutsumme ja maailma vastaa. Se antaa ajateltavaa, ajatuksen virtaa. Tuo ajelehtiminen on alkuperäisempää, kuin tulkita suomen kielen sanaa ”ajattelu” päämärähakuisena suorituksena: kohteen takaa ajamisena ja kiinni saadun erittelynä.

Onko kukkivalla omenapuulla jotain erityistä, ilmestyksen kaltaista annettavaa ajattelulle ? Millaisia tarjoumia ajatuksiin voisi kukkimisen hetkessä tulla ?

Ehkä erittelevien ajatuksella tähtäämisen ja kohteen ampumisen sijaan voidaan antautua kiitollisuuden valtaan. Kuten monissa kielissä ajattelu ja kiittäminen rinnastuvat: Denken ist Danken, thinking is thanking. Mutta luomatta nyt katsetta ylös, vaan kukkivaan omenapuuhun. Jokin alku on siinä. Ilman ylemmälle tasolle osoitettua kiitosta, ajattellaan omenapuun kukkimista, sen antamaa hetkeä, aikaa ja tulevaisuutta.