Kaikkien aikojen ensimmäinen siemenpankki perustettiin Neuvostoliitossa 1921 Leningradiin Nikolai Vavilovin toimesta. Myöhemmin juuri tämä pankki siirrettiin Huippuvuorille, periustaksi varsinaisesti globaalille siemenpankille.

Vavilov oli ensimmäisiä geneetikkoja, hän keräsi mahdollisimman monipuolista hyötykasvien siemenvalikoimaa. Vavilovia sanotaan biodiversiteetin pioneeriksi, vaikka hän keskittyi alueeseen, josta näyttää nykyään tulleen täydellinen vastakohta luonnonkasvien diversiteetille. Hän edisti teollista maataloustuotantoa Neuvostoliitossa, kestävistä lajikkeista oli pula, ja Vavilov tiesi että maatiaislajit ovat kestävimpiä. Mutta sitä varten hän perusti siemenpankin keräämällä maatiaislajien ja niiden villien edeltäjien siemeniä. Vavilov tiesi, että kaiken viljelyn perustana tulisi olla hyötykasvien diversiteetti, ja siihen perustuva jalostustyö.

Vavilov oli pioneeri ennekaikkea hyötykasvien geneettisten rikkauksien tallentajana. Kyseessä oli sananmukaisesti pankki siementen jakamista varten. Vavilov katsoi, että pankin tuli lainata esim. siemenviljaa kaikkialle maailmaan missä oli katovuodet. Tosin Neuvostoliitossa oli jatkuvasti nälänhätään johtaneita kriisejä. Geneetikkona Vavilov arveli, että tulevaisuudessa katovuosien yli pääsemiseksi Neuvostoliitto tarvitsee kestävämpiä lajikkeita. Hän etsi kaikkisalta maailmasta ennen kaikkea kuivuutta ja tauteja kestävien maatiaislajikkeiden siemeniä.

Toki viljan varmuusvarastot, jotka eivät olleet siemenviljaa, olivat jo aikoja sitten vakiintuneet nälänhädän torjumiseksi. Lajikkeella ei ole paljoakaan merkitystä kun vilja jauhetaan leiväksi, Varmuusvarastoissa oli massoittain vehnää, ruista, kauraa – mutta siemenpankissa oli diversiteettiä.

Aluksi nuori Vavilov tutki kasvien taudinkestävyyttä. Hän teki väitöstutkimusta, jonka tulosten odotettiin hyödyntävän vasta perustetun Neuvostoliiton maataloutta. Samalla hän sai mahdollisuuden arkkisiementen etsintään: alkuvehnä, alkumaissi ja alkuriisi olivat kadonneita aarteita. Niitä hän etsi aavikoiltuneilta, muinaisilta viljelyalueilta. Vavilov aloitti etsintänsä Afganistanista. Myöhemmin hän matkusti diplomaatipassin turvin Etiopiaan, Kiinaan ja Meksikoon etsimään kadonneita siemenaarteita.

Hän lähetti Leningradissa sijaitsevaan siemenpankkiin kaikkia hyötykasvien siemeniä, mutta keskeisesti viljaa. 1920-luvun loppuun mennessä Vavilovin lukuisten etnobotanisten tutkimusmatkojen tuloksena pankkiin kertyi satojatuhansia eri siemenryhmiä viideltä mantereelta. Näin Vavilov rakensi vähitellen jotain ennenkuulumatonta, maailman ensimmäistä elävää biologisen monimuotoisuuden kirjastoa. Sen tarkoituksena oli hädän tullen auttaamitä tahansa maata, joiden satoa kuivuus tai taudit tuhosivat. Pankissa oli neljännesmiljoonan kasvin alku, joukossa oli 600 omenalajia ja yli tuhat mansikkalajiketta – koottune erityisesti kasvien kestävyyttä silmälläpitäen.

Vavilov väitti jo 1920 -luvulla, että varhaisten hyötykasvien läistöllä on todennäköisesti villilajikkeita, joilla on erilaiset geenit, jotka pölyttäessään hyötyksaveja, antavat niille luonnonlajien kestävyyttä. Toisin sanojen villikasveissa on geenejä, jotka luonnostaan vahvistavat hyötykasveja.

Vavilovin retkikunta kulki maailman vanhimmilla viljelyalueilla, erityisesti niiden reunamilla, kerätäkseen luonnonvaraisia hyötykasvien siemeniä. Pääpaino oli globaalisti merkittävimmissä viljoissa – vehnässä, maississa ja riisissä. Mutta Brasiliassa Vavilov perehtyi kaakaoon, appelsiineihin, mangoihin ja papaijaan, Kiinassa unikkoon ja sokeriruokoon, Koreassa soijapapuun ja riisiin. Etiopiasta Vavilov katsoi löytäneensä varsinaisen arkhen – alkukahvin, siis sen mistä kaikki maailman kahvi oli peräisin.

Elettiin 1920 lukua, ja Vavilovin retkikunta liikkui ratsain, ja kuten Indiana Jones, edessä oli vaikeita vuoristopolkuja. Oli myös aseistettuja rosvoja, sotilasjoukkoja, Vavilov pidätettiin usein ja usein siihen oli syytäkin, sillä hän toimi myös agenttina, joka lähetti esimerkiksi Afganistanin hallintoon liittyviä tietoja Neuvostoliittoon.

Hän halusi jututtaa viljelijöitä tutkimustaan varten. hänen apunaan oli tulkki, mutta hän opiskeli aina jonkun verran paikallista kieltä. Tutustuakseen keinoihin kuinka viljelijöät onnistuvat vaikeissa oloissa.

Vavilov keräsi siemeniä hedelmistä ja muista vihanneksista, kuten keltaisesta ja violetista porkkanasta, mutta kiinnostavampana hän piti melonlajikkeita, sekä puuvillaa. Varsinaiseksi aarteeksi osoittautui kuitenkin leipävehnä. Häen aavistuksensa osoittautui todeksi, sillä Afganistanissa oli maailman rikkain leipäviljan lajikkeisto. Merkittävin löytö oli Hindu Kush -vuoristosta, Afganistanin Intian puoleiselta rajaseudulta. Sieltä Vavilov löysi ainutlaatuisia vehnä- ja ruislajikkeita, joita ei tunnettu Euroopassa.

VAVILOVIN RETKIKUNTA AFGANISTANISSA 1924

Matkatessaan Vavilov nukkui vähän, tapasi ihmisiä ja vaelsi joukkoineen hevosella, tutkijalle suunitellussa erikoisvalmisteisessa kolmiosaisessa puvussaan, kuluneessa huopahatussaan, solmiota unohtamatta. Hän matkusti ennen kaikkea syrjäisillä seuduilla, joissa kuivuus tai tulvat vaivasivat.

Tutkimusmatka Afganistaniin alkoi 9. kesäkuuta 1924. Nikolai Ivanovič johti Venäjän ensimmäistä tieteellistä retkikuntaa Afganistaniin, maatalousvaltaiseen maahan, jota tuolloinen johtaja yritti modernisoida. Kukaan ei ollut vielä kerännyt sieltä kasvinäytteitä ja hyötykasvien siemeniä.

Neuvosatoliiton hallinto halusi seurata mitä tapahtui maassa, jonka kanssa sillä oli yhteistä rajaa 1500 kilometriä. Viiden kuukautta Afganistanissa, yli viisituhatta kilometriä, pääosin hevosella. Kaikkiaan Vavilov lähetti ja toi Leningradiin siemenpankkiin seitsemän tuhatta siementä.

Retkikunta oli koko ajan ongelmissa, matka keskeytyi jatkuivasti, koska he tarvitsivat siirtyessään kaupungista toiseen. Viranomaiset eivät pitäneet kiirettä, ja koska retkikunta ei päässyt tutkimaan kasveja, he tarkkailivat virkailijoita sekä sotilaita Neuvostoliiton hyväksi.

Vavilov itse käytti aikaansa farsin kielen opiskeluun. Hänen ensimmäinen tulkkinsa oli suurimman osan ajasta humalassa, eikä hän edes osannut farsia,viranomaisten käyttämää kieltä. ”Minun oli välittömästi ryhdyttävä hiomaan farsin kielen taitojani, muuta keinoa ei ollut”, kirjoitti Vavilov päiväkirjaansa.

Afgaanit pelkäsivät, että kun neuvostotutkijoille oli myönnetty viisumit, samaa haluaisivat kohtan myös britit ja saksalaiset agentteineen. Ennenpitkää koko maa olisi paitsi tutkittu, myös hallinto ja armeija. Niinpä Vavilov tutkijoineen sai Neuvostoliitolta diplomaattisen turvan kauppayhteysien luomista varten. Tämä herätti brittien epäluulot, he olivat seuranneet Vavilovin retkikunnan toimia koko ajan. Kun retkikunta suuntasi Hindu Kush -vuoristoon, he pelkäsivät, että Vavilov ryhmineen oli lähetetty lietsomaan vihamielisyyksiä Brittien hallitseman Intian rajalle.

Afganistanin hallinto pritti jo 1920 -luvulla parantaa naisten asemaa, edistää koulutusta, mutta jo

silloiset islamistit vastustivat kaikkia muutoksia.

Heti ensimmäinen kohde osoittautui palkitsevaksi. Koillis-Afganistanin Heratissa he pääsivät tutkimaan peltoja, joilla kasvoi vehnää, ohraa, hirssiä, maissia, härkäpapuja, talvikrassia, risiinipapuja ja sarviapilaa. Lisäksi sieltä läytyi tutkittavaksi puuvillaa, hamppua, tupakkaa ja oopiumunikkoa. Puutarhoista löytyi aprikooseja, päärynöitä, luumuja, viikunoita, granaattiomenoita ja persikoita.

Vavilov ryhmineen keräsi näytteitä kaikesta. Tärkeimmäksi osoittautui se, että Heratin pelloilla esiintyi vehnän seassa villiruista. He olivat keränneet jo runsaasti viljeltyjen ruislajien siemeniä, mutta villiruista ei ollut löytynyt tätä ennen. Sitä kasvoi vehnän seassa kuin rikkaruohoa. Näin läytynyt villiruis vahvisti Vavilovin oletuksen, että rukiin alkuperä on Afganistanissa. Raportissaan Vavilov totesi: ”Olemme Euroopassa viljeltyjen kasvien lajivaihtelun alkulähteillä.”

Heratin jälkeen karavaani eteni hitaasti tie kiemurteli vuorten ja laaksojen halki Hindu Kushin vuoriston kautta kohti Kabulia, 540 kilometriin kului 13 päivää. Pieni tutkijoiden karavaani ei saanut matkustaa kaupungista toiseen muuten kuin kahden sotilaan saattamana. Nämä ratsuin liikkuvat afgaanit valittivat alinomaa että matkanteko on liian raskasta. Vaikeissa paikoissa hevosen selästä täytyi laskeutua alas ja ottaa taakoja kannettavaksi, ja vuorisopolut sekä sillat olivat saattajien mukaan liian vaarallisia. Kerran he kieltäytyivät lähtemästä reitille, koska heidän mukaasa siellä oli rosvoja. Toisen kerran saattajat yksinkertaisesti katosivat joksikin aikaa.

Afgaanit olivat useimmiten ystävällisiä, mutta eivät silloin kun tutkijat olivat heille pyhillä paikoitta. Eräässä pikkukaupungissa Vavilov otti valokuvia raunioista kun joukko afgaaneja kivitti heidät tiehensä.

Rerkimunnan tavoitteena oli edetä Hindu Kushin vuoristoalueelle ja muualle Afganistanin pohjoisosaan. Myös sairastumiset viivyttivät matkaa, Vavilov sai malarian ja eräs tutkija sai ruokamyrkytyksen. Jatkuvat viivästymiset pakottivat heitä tarkistamaan reittiä jatkuvasti. Lopulta kuuluisa Hindu Kushin vuoristo avautui kuin valtava viuhka heidän silmiensä eteen.

Lähellä Kabulia tapahtui yllättävä käänne:

”Yhtäkkiä ratsumiehet ratsastivat meitä kohti”, Vavilov kirjoitti yllättävästä muutoksesta muistioonsa. ”He pakottivat karavaanin pysähtymään ja sanoivat, että meidän oli odotettava. Oli selvää, että jotain ikävää oli tapahtumassa, nyt saimme tietää vain, että paikallinen kuvernööri oli haavoittunut vakavasti murhayrityksessä, ja hän luotti eurooppalaisen karavaanin apuun.”

Majatalossa vallitsi jännittynyt tunnelma. Yö oli jo laskeutumassa, ja sadan miehen joukko odotteli ulkosalla. Päällikkö kannettiin sisään paareilla, ja Vavilov pääsi hoitamaan potilasta joditinktuuran ja desinfiointiaineen avulla. Hän keitti vettä ja henkivartijan tarkkaillessa hän levitti salvaa haavaan ja sitoi sen. Ei voinut kuin toivoa, että se tehoaisi.

Aamulla ratsumiehet palasivat karavaanin luo, nyt he halusivat vain ilmaista kuvernöörin kiitollisuutta. Vavilov sai lahjaksi aprikooseja ja pähkinöitä.

Tieto eurooppalaisista lääkäreistä levisi nopeasti. Jokaisessa majatalossa matkan varrella oli jono sairaita odottamassa tohtori Vavilovia. Hänellä ei ollut antaa potilaille kuin kiniiniä tai aspiriinia.

Kun he lähestyivät Kabulia, he saivat kuulla että kaikkien eurooppalaisten on syytä paeta. Afganistanin eteläiset heimot kapinoivat modernisoitumista ajavaa hallitsijaa vastaan, eivätkä he pidä eurooppalaiosisista. Vavilov päätti kuitenkin jatkaa matkaa. ”Emme halunneet palata takaisin, koska kolme neljäsosaa tehtävästä oli vielä kesken”, totesi Vavilov. ”Meidän oli päästävä Kabuliin tavalla tai toisella.”

Vavilovin retkikunta saapui kuitenkin ongelmitta Kabuliin, tähänastinen suunnitelma Afganistanissa oli toteutettu. Matkan aikana oli ilmennyt, että villirukiin löytyminen Heratista oli vasta alkua. Kabulin laitamilta Vavilov löysi eräältä pellolta ”upeaa vehnää”. Sillä oli erityisen vahva varsi, niin että se ei lakoa helposti, se oli myös satoisaa, ja kumma kyllä se oli vihneetöntä. Viljan jyvien vihneiden variaatiot ovat erityisen tärkeä lajipiirre, ja ilmeisesti Vavilovia innosti vihneettömän vehnän helppo käsiteltävyys.

Vavilov ja hänen tutkijansa löysivät myös sinimailasta ja persialaista apilaa. Lisäksi löytyi puuvillaa, joka oli samankaltaisia kuin intialainen lajike. Erityinen löytö Kabulin tienoilla oli kuitenkin pieni, tumma papulajike, joka poikkesi selvästi eurooppalaisista pavuista. Lisäksi hän köysi. Vavilov oli keräsi ja luetteloi kiihkeästi kaikkia löytämiään lajikkeita. Hän huomasi olevansa ”endeemisten kasvien valtakunnassa […]. Oli selvää, että olimme kotoperäisesti viljeltyjen aarteiden äärellä”.

Vavilovin johtopäätös oli, että parhaat hyötykasvit eivät olleet peräisin suotuisista, kastelluista laaksoissa, kuten aiemmin luultiin. Vahvimmat kasvit ovat vaikeista olosuhteista, kivisen maaperän ja äärimmäisten lämpötilojen vuoksi ne ovat kouliintuneet kestämään kovia oloja. Vavilov oli ensimmäinen kasvitieteilijä, joka teki tällaisen havainnon.

Vavilovin retkikunnan tehtävä oli suoritettu, mutta Vavilov ei halunnut lopettaa. Afganistan oli liian mielenkiintoinen, Vavilov koki löytäneensä muinaisten aarteiden seudun. Hän päättoi jatkaa tutkimusmatkaa, käytännön syistä osa retkikuntaa palasi Heratiin. Vavilov jatkaisi yhden tutkijan, oppaan ja kahden saattajan kanssa, he lähtivät Pamir-vuoriston suuntaan ja saapuivat Zibakiin.

Paikka, johon he olivat pyrkineet oli löytynyt, se oli maatalousalue, kasteltuine peltoineen, siellä kasvoi endeemistä vehnää, ja jättiläismäistä kevätruista.

”Zibakissa ilmasto on ankara, ja siirtolaiset ovat köyhiä”, Vavilov kirjoitti. ”Heidän vaatteensa ovat kauheat, ja kylmästä huolimatta he kulkevat ympäriinsä paljain päin. Sokerin puuttuessa he juovat suolalla maustettua teetä. Vietimme yön nuotion ympärillä, ja aamulla puro oli jään peitossa. Hevoset ja ihmiset upposivat syvään lumeen”.

Sieltä ryhmä eteni Intian rajalle, mutta Vavilovin kollega sairastui, ja hän jatkoi yksin Kafiristaniin ja palasi Nuristanin maakunnan kautta Kabuliin.

Parunjoen vartta kulkeva polku tuntui hänestä ikuiselta. Eteenpäin pääsi vain äärimmäisen hitaasti. Tunnit kuluivat hitaasti, ja ongelmia kertyi yksi toisensa jälkeen. Yksi hevonen juuttui jyrkkään rinteeseen, sen kaviot jäivät jumiin maassa olevaan halkeamaan, sen kuorma syöksyi jyrkänteeltä alas. Joskus meidän oli otettava matkatavarat hevosten selästä ja kannettava ne käsin ja vedettävä hevosia väkisin alas jyrkkää rinnettä. Kaikista näistä vaikeuksista huolimatta Vavilov piti kiinni tehtävästään.

”Vaman lähellä esiintyi jo pieniä peltolohkoja, joilla kasvoi vehnää, hirssiä ja makeaa durraa. Vaikka naiset ovat muslimeja, he kulkivat ilman huntua. Lapset ja miehet käyttävät vuohennahkoja, joissa on turkis sisäpuolella ja joissa ei ole hihoja.

Vamasta lähdimme kohti Gursalikia, mutta oppaita oli lähes mahdotonta saada, koska reitillä oli kuulemma rosvoja. Viimein neljä miestä lupasi opastaa meidät seuraavan kaupungin lähistölle, mutta ei pitemmälle.Tie oli huono, vain kävellen kuljettavissa. ”Saavuimme sillalle, joka lähes romahtanut, hevonen putosi sillan läpi. Mutta onneksi vain sen verran että saimme hevosen ylös ja onnistuimme korjaamaan sillan kivillä. Sitten oppaat halusivatkin jo kääntyä takaisin, he yrittivät jopa palauttaa heille maksamamme rupiat. Jotenkin saimme heidät jäämään, mutta muutaman kilometrin jälkeen oppaat pakenivat.

Silti karavaani onnistui pääsemään Afganistanin ja Intian väliselle rajavyöhykkeelle. Vavilov tiesi, että he olivat kielletyllä alueella, ja kaiken huipuksi hän otti brittien linnakkeista valokuvia. Silti ongelmia ei tullut. Paikallinen kuvernööri otti seurueen ystävällisesti vastaan, ja toivoi heidän tapaavan myös brittieverstin. Kun Vavilov sanoi että heidän kannataa välttää tätä tapaamista, kuvernööri antoi heidän lähteä ja järjesti vielä sotilassaattueen turvaksi, kun he palasivat kielletyn alueen läpi.

Viimein he pääsivät Kabuliin johtavalle tielle, ja saivat tuekseen kaksi opasta sekä kaksi sotilasta. Kabulissa Vavilovia varoitettiin siitä, että maan eteläosassa oli kapinoivia islamisteja eikö heidän olisi turvalista menn sinne. Vavilov oli kuitenkin päätänyt toisin: ”Meidän oli täytettävä tyhjiö hinnalla millä hyvänsä ja kerättävä siemeniä Afganistanin eteläosista, Kandaharin ja Farahin alueilta sekä Iranin vastaiselta rajalta”.

Etelässä Vavilov kollegansa kanssa keräsi erityisesti lääkekasveja. ”En ole koskaan nähnyt niin paljon lääkekauppiaita kuin Etelä-Afganistanissa, koko tabib-farmaseuttien klaania. Kandaharia kutsuin apteekkareiden ja granaattiomenakasojen kaupungiksi […].

Jouluaattona 1924, kuusi kuukautta Afganistaniin saapumisensa jälkeen, Vavilov ja hänen kollegansa nousivat junaan, joka veisi heidät Moskovaan. Yöllä, kun juna oli siirretty sivuraiteelle, Vavilov, joka oli tulossa ravintolavaunusta omalle paikalleen, putosi hämärässä kahden vaunun väliin, koska siitä puuttui silta. Juna oli vauhdissa, mutta onneksi Vavilov sai kiinni puskurista.

”Lähes viisituhatta kilometriä pitkin Nuristanin pelottavia polkuja ja vuorenrinteitä sekä kuivia aavikoita, ja sitten askel harhaan junavaunujen välillä” Vavilov kirjoitti.

Vavilovin maine kasvitieteilijänä ja tutkimusmatkaajana oli levinnyt laajalle. Kun hän piti täydelle salille luennon Taškentissa Keski-Aasian yliopistossa Afganistanin tutkimuksestaan. Hänen esityksensä epäonnistui pahasti, Vavilov oli kovassa kuumeessa mutta halusi silti puhua, myöhemmin selvisi että hän oli sairastunut malariaan.

Tutkimustyöstään Afganistanissa hänelle myönnettiin korkein huomionosoitus Lenin-palkinto, hänet nimitettiin jopa Neuvostoliiton keskuskomitean jäseneksi. Vähintään yhtä ylpeä Vavilov oli siemenpankistaan. Vuoden 1924 loppuun mennessä siemenpankki oli kasvanut lähes 60 000 nimikkeeseen, joista seitsemän tuhatta oli löydetty Afganistanista.

Vuosina 1920-21 Vavilov kuului Neuvostotieteen johtoportaaseen. Hän johti ”Kaikkien kansojen kasviteollisuusinstituuttia” samalla kun Lenin johti ”Kaikkien kansojen maataloustieteiden akatemiaa”.

Samalla Vavilov kehitti Leningradissa soveltavan kasvitieteen laitosta. Näin hänellä oli johdettavana kokonainen instituuttien ja kenttäasemien valtakunta, joka keskittyi hyötykasvienn genetiikan ja evoluution tutkimiseen. Kyseessä oli todellakin valtakunta, koska 1920-luvulla pelkästään kasviteollisuusinstituutissa oli 111 tutkimuslaitosta, 206 tutkiumusasemaa, 26 viljelytytkimuksen asemaa ja 36 jalostusasemaa.

VAVILOV JA NEUVOSTOVALTA

Vavilovin tutkimusmatkojen taustalla oli siis pyrkimys löytää hyötykasvien vanhimpia muotoja. Tämä ei viitannut lajien ideaaliin alkuperään, pikemminkin hän tutki kohtaamisia villikasvin ja hyötyötykasvin rajalla. Tosin Vavilov kutsui niitä alkukasveiksi. Etsiessään arkhea (arkkivehnää, arkkimaissia, arkiriisiä, arkkikahvia), kyse oli lajien varhaisista versioista.

Koska luonnonkasvit ovat villikasveja kestävämpiä, tarvttiin alkuperäisiä villin ja viljellyn risteämisiä, kohtaamisten jälkeläisiä vahvistamaan viljelykasveja. Vavilovin aikana 1920 -luvulla sanassa geeni ei ollut vielä sen nykyisiä vivahteita, geneettinen viittasi menneisyyteen ja sieltä suvullisesti siirtyneisiin ominaisuuksiin. Hän uskoi, että taantuneilla viljelysalueilla, köyhien pienviljelijöiden viljalaareissa oli aarteita. Se ei ollut vain idealistin unelma – geneettinen tutkimus tekisi siitä totta, ja hän omistaisi elämänsä sille.

Genetiikan perusteella Vavilov tiesi, että siementuotantoon ei tulisikaan kerätä uusimpia ja pisimmälle jalostettuja siemenkantoja, päinvastoin vanhojen lajikkeiden siemenpankki oli kiireellisempi. Tulevaisuuden varalta tuli hakea lajikkeiden vanhimpia kantoja, lähes villikasveja, tuli kerätä karuimpien seutujen maatiaislajikkeita. Suurisatoiset, jalostetut viljat, jäivät toisille tutkijoille, Vavilov lähti ensiksi lähi-itään etsimään alkuvehnää, arkkivehnää. Tavallaan kyse oli archesta, karuille seuduille unohtuneista aarteista.

Vavilov tunsi nälänhädät. Kun kuivuus kuritti Neuvostoliittoa vuonna 1921 sen seurauksena yli 5 miljoonaa ihmistä kuoli nälkään. Heistä suurin osa oli talonpoikia. Vavilov päätti tehdä kaikkensa ettei se toistuisi. Siksi hän väitöstyössään perehtyi viljakasvien taudinkestävyyteen, siksi hän päätyi perustamaan siemenpankin.

Vavilovin työssä piili mahdollisuus edistykseen maatalouden alalla, siksi hän oli Neuvostoliiton keskuskomitean jäsen. Kun Lenin kuoli vuonna 1924 Vavilov työskenteli vielä jonkin aikaa maatalouspolitiikan alueella. Kun Stalin kollektivisoi maatalouden, aiheuttaen nälänhätää, myös hän ymmärsi, että Vavilovin lupaama uudistus siementen jalostamisessa on tarpeen myös teollisen maatalouden kolhooseissa.

On helppo kuvitella kuinka Vavilov näkee kasvien tekemän työn, geneettisten rikkauksien hitaan siirtymisen kasvien kiertoon. Näkikö hän tämän viljelykasvien työn analogisena työväelle jonka työstä syntyy kulttuuri ?

Samaan aikaan Stalin teki kyynistä politiikkaansa, jossa ideologinen eliitti ylisti työtä ja työlaistä, loi työn sankareita, mutta orjuutti omiaan.

Ehkä loppuvaiheessa Vavilov tajusi, miten hän on työskennellyt omalla alueellaan konkreettisesti monimuotoisuuden puolesta, mutta valtiossa, jolla olikin totalitaarisesti yksipuolistava pyrkimys. Hänen on täytynyt nähdä millaista monokulttuurin voittokulkua ja typistämistä maanviljelyn teollistaminen aiheutti.

Kun kerrotaan tarinaa Vavilovista, hänen jatkuvat varoituksensa nälänhädästä on nähty lapsuuden traumana, tai taakkasiirtymänä edellisen sukupolven nälkäkuolemista. Voi olla, että hyötykasvien genetiikan tutkija oli huolissaan geenipohjan kapeutumisesta. Puhe ”nälänhdästä” on vanhan kansan puhetta, ja kuulunee menneisyyteen, nykyään voitaisiin puhua kasvien vastustuskyvyn heikkenemisestä.

Jos ainoa tavoite on hyötykasvien satoisuuden lisääminen, se johtaa kasvien vastustuskyvyn heikkenemiseen, joka johtaa kemikaaleihin jotka heikentävät myös ihmisen vastustuskykyä. Sikäli Vavilov oli edellä aikaansa, hän haki diversiteettiä sekä vastustuskykyisiä hyötykasveja.

Vallan huipulla, johtaessaan tiedepohjaista maatalouspolitiikkaa, hän suunnitteli koulutusta jossa viljelijöille opetettaisiin genetiikaa. Näin he itse kolhooseissaan voisivat tarkkailla, mitkä ominaisuudet hallitsevat heidän siemenviljaansa. Kolhooseissa voitaisiin tehdä samoin kuin Vavilovin isoäiti teki tomaateilleen, valita vuodesta toiseen vain parhaat siemenet uusiin kasveihin.

Vavilov katsoi, että uuden maataloustiteen tulisi hallita geneettisen varianssin todennäköisyydet. Tämä tieto voitiin hänen mukaansa yhdistää käytännön viljelyyn, silloin kun kasvinjalostus toimisi kolhooseissa, joissa työläiset itse parantavat paikallisia lajikkeitaan. Näin uuttera ja hidas jalostustyö tapahtuu maaperää ja sääolosuhteita kuunnellen. Vavilov siis halusi tehdä genetiikasta eräänlaisen työn ylistyksen.

Se aika päättyi jo ennen sotaa. Stalin loi totalitariaansa vaihtamalla merkittävien tiedemiesten, kirjailijoiden ja taiteilijoiden tilalle johtajia puhtaasta työväestä. Todellisuudessa hän nosti esiin kiiltokuvia alkuperäisen Venäjän edustajista. Tavallaan Stalin käytti kyynisesti hyväkseen mielikuvaa kansan joukosta nousevista, koulimattomista, mutta alkuperäisistä sankareista.

Samaan aikaan Vavilov kiersi etsimässä alkuvehnää ja hyötykasvien todellisempaa alkuperää Afganistanin syrjäisiltä, köyhtyneiltä alueilta. Silti hän ymmäsi, että genetiikka on jotain aivan muuta kuin saksalaisten kvasitieteellinen rotuoppi. Mutta mitä hän ajatteli mahdollisuudesta hakea kansan parista, rehtien mutta oppimattomien työläisten parista, sitä parasta ainesta nousevan Neuvostoliiton esikuviksi ? Näin Stalin teki. Talouden ja kulttuurielämän johtoon hän nosti hahmoja, jotka luulivat olevansa kansan ääni.

Ehkä Vavilov uskoi, että maataluskoulun käynyt Trofim Lysenko voisi olla luonnonlahjakkuus, koska tämä teki varsin ennakkoluulottomia viljelykokeita. Vavilov otti Lysenkon harjoittelijaksi ja ystävystyikin tämän kanssa. Mutta Lysenko ei osannut tehdä edes koejärjestelyjä siten, että ne voitaisiin toistaa, silloin Vavilov menetti mielenkiintonsa.

Stalinin toivomuksesta kävi kuitenkin niin, että Lysenko nousi Vavilovin tilalle muutalouden uudistajaksi. Euroopassa arvostettu Vavilov vaihtui sokerijuurikkaan viljelykyrssin käyneeseen valetutkijaan. Sillä Trofim Lysenko esitti tieteellisenä läpimurtonaan siementen kylmähuuhtelun, se karaisisi kasvit talvenkesträviksi ja kaksinkertaistaisi sadot.

Lysenko väitti liottaneensa herneitä kylmässä vedessä ja saaneen uskomattomia tuloksia – erinomaisen hernesadon sinä vuonna. Vavilov kumosi väitteen epätieteellisenä, mutta ei pystynyt kilpailemaan katteettomien lupausten kanssa. Vavilov vetosi Staliniin esittämällä, että geneettisen valinnan avulla sadot paranisivat vähitellen, samoin lajikkeet tulisivat kestävämmiksi. Mutta Stalinille menetelmä oli liian hidas, ja Lysenko näytti tarjoavan nopeita tuloksia.

Vavilovin alamäki alkoi, genetikka leimattiin länsimaiseksi rappiotieteeksi häneltä evättiin ulkomaanmatkat. Hänellä ei ollut mahdollisuutta jatkaa vilj́elykasvien geneettistä parantelua eikä kestävien siementen tuotantoa. Vavilov vangittiin v. 1941 hän sai kuolemantuomion, jota ei kuitenkaan toteutettu. Hän kuoli vankilassa v. 1943.

Pravda oli vuonna 1927 julkaissut valeuutisen ”paljasjalkaisesta professorista”, nerosta, joka ei ollut käynyt kouluja, mutta joka lupasi vallankumouksen kasvinviljelyyn. Artikkeli teki Lysenkosta kuuluisan ja juuri sopivan proletariaatin edustajan vavomaan maataloustiedettä. Hän pääsi julkisuuteen esittämään näkemyksiään tieteellisen koulutuksen epäkäytännöllisyydestä.

Pelkkää tietämättömyyttään Lysenko hylkäsi hitaan evoluution. Hän korosti sitä, että kasvit reagovat suoraan ympäristön olosuhteisiin, ja tästä hän pääsi uskomattomaan väitteeseen: kasvit välittävät tämän tiedon jälkikasvulleen. Todisteeksi Lysenko esitti hernesatonsa, joka ei palentunut talvellakaan. Tämä johtui hänen mukaansa siitä, että hän oli karkaissut siemenherneet jääkylmässä vedessä. Näin hän väitti koulivansa nopeasti kylmän kestäviä kasveja.

Lysenkosta innostunut Stalin asetti Vaviloville dedlinen. Tällä olisi kolme vuotta aikaa, ja ellei jalostetusta ihmeviljasta siihen mennessä olisi näyttöä, tämä siirrettäisiin syrjään. Stalinin aikataulu oli epärealistinen, ja näin Vavilovia syytettiin maanpetoksesta ja sabotaasista. Ukrainaan tekemänsä kenttäretken aikana Vavilov sai syytteen ”neuvostovastaisen rappion edistämiestä ja vakoojana vieraan vallan hyväksi”. Hänet vangittiin, kaikki kenttämuistiinpanottuhottiin, mutta hänen kirjeenvaihtonsa sekä käsikirjoituksensa piilotettiin, toivoa herättävästi, nimenomaan siemenpankin hyllystöjen alle.

Lysenkon ajatukset ja käytännöt viljanviljelyn kehittämiseksi vaikuttivat suoraan moneen nälänhätään ja miljoonien ihmisten nääntymiseen eripuolella Neuvostoliittoa. Tämän lisäksi vuoden 1958 jälkeen Lysenkon menetelmiä sovellettiin myös Kiinassa katastrofaalisin seurauksin,

VARTIOITU SIEMENPANKKI JA LENINGRADIN PIIRITYS 1942

Toinen maailmansota ratkeaisi, Hitlerin suunnitelmissa kun hänen armeijansa valtaisi Leningradin. Hänen armeijansa hyökkäsi syksyn lopulla 1941 ja piiritti kaupungin, niin että piiritetyt eivät saaneet ruokaa. Silti natsit eivät koskaan murtautumaan sisään. Piiritys kesti 872 päivää ja ruoka loppui nopeasti. Talvella 1942 piiritetyt eivät saaneet kuin kahden leivän annoksen, joka oli valmistettu 50-prosenttisesti sahanpurusta. Sitten tämäkin loppui. Ihmiset kärsivät nälkää, säivät tapetit asunnoistaan, kaavisivat jauhoista ja vedestä tehtyä liimapastaa ja keittivät siitä keittoa. Kuolema vei joka kolmannen Leningradista – 800 000 ihmistä.

Piirityksen aikana erityinen SS-yksikkö oli saanut tehtäväkseen Vavilovin siemenpankin ryöstämisen. Kerrotaan, että kestävien siementen jättimäinen kokoelma kiinnosti Hitleriä. Hänen neuvonantajansa katsoivat että Kolmas valtakunta voi siemenviljan avulla vaikuttaa kaikkialla maailmassa. He halusivat aineiston Saksaan. Koko piirityksen ajan neuvostosotilaat vartioivat Vavilovin siemenarkiston neljännesmiljoonaa siementä Herzeninkadulla. Sotilaiden tehtävä oli pitää oman maan nälkäiset kansalaiset poissa jyvävarastoista, ampumisen uhalla.

Hitlerin hyökkäys ja Leningradin piiritys aihautti vuonna 1942 tilanteen, jota Vavilov ei voinut kuvitellakaan: nälkää näkevässä kaupungissa oli siemenpankki, holvit täynnä siemenviljaa. Nuoren Vavilovin unelma oli koota kestävistä siemenlajikkeista turva nimenomaan nälänhätää vastaan.

Vavilovin dilemma kärjistyi siis tilanteeseen, jossa oli valtava siemenpankki keskellä Leningradin piiritystä, ja ympärillä vallitsi hirvittävää nälänhätää. Vankilaan siirretyn Vavilovin oma perustelu oli se, että siemenviljaa on vaalittava nälkäkuolemista huolimatta, ja se pelastaisi Neuvostoliiton myöhemmältä nälänhädältä.

Toisaata siemenpankki ei ollut niin korvaamaton kuin hän luuli. Suurin osa viljelylajikkeista löytyisi yhä sieltä mistä ne oli kerättykin, sieltä mistä Vavilov oli aarteensa löytänyt. Luonnollisesti hänen kortistossaan oli merkittynä kunkin siemenlöydön sijainti – ne siis saattoi kerätä uudelleen.

Voi olla, että Vavilov luuli hallitsevansa eräänlaista Noan arkkia, ja jos siemenpankki kestäisi maailmansodan, se saattaisi olla jälleenrakentamisen aikaan korvaamaton. Hän ei voinut kuvitellakaan, että Lysenko tietämättömyyttään ja Stalin strategisilla toimillaan aiheuttaisivat vielä miljoonia nälkäkuolemia Neuvostoliitossa.

Vavilov vangittiin v. 1940 salainen poliisi väitti, että tämä oli ”vahingoittanut Leningradin sotilasaluetta kylvämällä lentokentille rikkaruohoja sisältäviä siemeniä”. Tärkeämpi syytös oli kuitenkin se, että Vavilovin laitoksissa väitettiin työskentelevän ”suuri määrä yhteiskunnallisesti vihamielisiä elementtejä”.

Noin vuoden kuluttua v.1941 Vavilovia vastaan oli hankittu lisätodisteita ja hän sai kuolemantuomion. Myöhemmin tuomio tosin muutettiin 20 -vuodeksi vankeutta. Vavilovin väitettiin toimineen yhtenä neuvostovastaisen organisaation johtajista. Hänen väitettiin toimineen kolhoosilaitoksen tuhoamiseksi maatalouskomissariossa ja useissa Neuvostoliiton tieteellisissä laitoksissa.

Hitlerin SS-joukot valtasivat Vavilovin siemenpankin 1943, ja suurin osa siemenistä siirrettiin Saksan silloin hallitsemille alueille Ukrainaan ja Krimille. Myöhemmin siemenpankki toimi lähtökohtana Huippuvuorten globaalille siemenpankille.

Lee Alan Dugatkin
https://nautil.us/the-botanist-who-defied-stalin-238183