Vadelmat opettavat nauttimaan

Villivadelma on levinnyt mukavasti kuivaan rinteeseen, niin että pensaan juurelle heinikkoon on helppo istahtaa ja kosketella kypsiä vadelmia. Hakkuuaukiolla kuusentamien välissä on kuivaa heinikkoa, tömistelen sitä varmuuden vuoksi ja laskeudun niin, että kaikki marjat näkyvät altapäin.

Olen toisaalta nopea ja rutinoitunut vadelmanpoimija, mutta erityinen hetki, josta nautin erityisesti on se, miten pelkkä hipaisu saa kypsät vadelmat putoamaan käteen. Miten vadelmia voi vain maistella, katsella alhaalta päin miten ne piirtyvät valoa vasten, ojentaa kätensä ja tavoitella marjoja, maistella, ryhtymättä vielä poimintaan.

Olen huomannut, että marjojen kertyminen kämmenelle tekee minut jostain syystä hyvin tyytyväiseksi. En tiedä miksi, liittyykö siihen joku oma muisto vai onko se jokin ikivanha homo sapiens marjankerääjän affekti. Vadelmia pudotellaan astiaan yksitellen vain jos on aloittelija, tai sato on niukka. Tyytyväisyyden tunne marjarunsauden äärellä tulee kädestä, siitä että kämmenkuppi tulee kukkuroilleen niin että sen voi kumota astiaan.

Marjankerääjä syntyi kun ihminen luopui välittömästä marjojen nauttimisesta, kädestä-suuhun elämä saa jäädä. Vadelmapuskaan nautiskelemaan unohtunut ihminen havahtui marjojen runsauteen ja teki kuten minä: lopetti poimimisen ja keskittyi vadelmista nauttimiseen. Olihan kämmen jo kukkuroillaan, niin että saatoin istahtaa kannolle maistelemaan.

Näin marjankerääjä erotti poimimisen maistelemisesta, kädestä-suuhun rutiinin hän vaihtoi strategiaa: marjat siirtyivät kädestä toiseen käteen ja vasta sieltä suuhun.

Mutta ennen, kuin käsittelen tarkemmin tämän vadelma-kouran strategoita, on syytä antaa kiitosta kädestä-suuhun hetkille. Oikeastaan ne ovat sormilta huulille hetkiä, joista saamme kiittää vadelmia tai joitain muita ihmisen evoluution alkuvaiheiden viikunoita tai makeita marjoja.

Tällainen ihminen oli marjapensaaseen unohtunut olento, minäkin koen usein näitä hetkiä, samoin monet muutkin. Arvelen, että tämä pensaaseen unohtuminen antaa meille mahdollisuuden palata hetkeksi kädestä-suuhun elämään.

Tällaisen ihmisen voi nähdä seisovan polun varrella. Hän oli lenkillä, kunnes huomasi vadelmat ja tavoitteellinen toiminta loppui siihen.

Samoin lapsena, kun olette uineet ja melskanneet itsenne uuvuksiin ja matelette kotiin päin. Kun joku huomaa vadelmapensaan, kotiinpaluu unohtuu ja alkaa makea elämä.

Sama ilmiö toistuu sotilailla. Kun rauha julistetaan ja odotellaan kuljetusta. Ryteiköt, jotka aiemmin olivat tarjonneet suojaa, paljastuvat nyt satoisiksi vadelmapensaiksi. Mitä sotilaat tekevät kun he unohtuvat syömään vadelmia ?

He koskettelevat sormilla huuliaan vadelmien välityksellä. He avaavat suunsa ja antavat makean levitä kielelle. He toistavat tätä ja turvallisuuden tunne on palannut.

Jos sotilaat keräävät kypärän kukkuroilleen vadelmaa, he ovat maistelleet tarpeeksi ja siirtyvät toiseen vaiheeseen. Jotkut täyttävät puolikkaan viinapullon vadelmilla ja laittavat pullon reppuunsa maustumaan. Vadelman hienoimatkin aromit ovat kohta nautittavissa, ja ne ovat hyviä ottaa sekä tarjota.

Näin on kysymys tietystä kädellisen olennon kehitysvaiheesta, marjankerääjästä, jonka ajattelee jo säilömistä. Arvelen että vadelman hienoja aromeja on haluttu vaalia ja säilyttää ihmisen ja marjan suhteen alusta asti. Se on aivan loogista, sillä kypsä ja maukas marja tajoaa ideaalisen mallin säilykkeelle. Ja koska täydellisyyttä ei saavuteta, niin muutetaan vaatimuksia. Sokeroidaan niitä, niin että mieltymys vaihtuu marjaisasta sokeriseen.

Vadelmat kämmenellä siis antavat paljon ajattelemisen aihetta, eikä tämä koske vain kädellisiä vaan myös mesikämmeniksi kutsuttuja karhuja ja muita eläimiä. Karhu on tunnettu nautiskelija, mutta keinona vain liike kämmenestä-suuhun, kämmenestä toiseen se ei osaa siirtää marjoja. Hirvet poimivat vadelmia eloisella ja voimakkaalla turvallaan, eikä sorkkia voi käyttää ruokailuvölineinä. Silti hirvetkin osaavat herkutella marjoilla, ja ne poimivat vadelmia eloisalla ja voimakkaalla turvallaan. Se, että vadelmien maistelu ei tapahdu käden välityksellä merkitsee vain eri tapaa nauttia.

Tämä tyytyväisyys koskee ihmisiä ja niitä eläimiä jotka syövät marjoja. Eläimetkin unohtuvat vadelmapensaiden äärelle, nekin ovat keksittyneinä, uponneina asiaan, tyytyväisinä. Tämän voi tunnistaa havahtumisista ja säpsähdyksistä, kun ne häipyvät marjapaikoiltaan.

On selvää, että marjojen kerääminen kämmenelle palautuu kauas ihmisen evoluution alkuun. Ja kämmenelle kerääminen kertoo siitä, että marjoja on paljon. Kuten äsken kun istuallani katselin ylle kaartuvia vadelmanoksia. Sillin kun oksissa on paljon vadelmia, merjoja ei poimita yksitellen, vaan oksa kerrallaan, kourallinen kerrallaan – yksi tyytyväisyyden hetki kerrallaan.

Ehkä keräilijä syntyykin vasta silloin kun ihminen vie marjat astiassa asumukselleen ? Mutta se joka nauttii vadelmat kädestään aloittaa popsimisen heti kun kämmen on kukkuroillaan. Kyse onkin herkuttelijasta eikä marjastajasta.

Tämä on selvää viimeistään silloin, kun hän kerää kourallisen vadelmia, menee kiinnostuksensa kohteen tai puolisonsa tai lastensa luo – ja he nauttivat marjat yhdessä kämmeneltä napsien. Silloin vadelmien nauttiminen muuttuu, oman maistelunt tilalle tulee rakkauden osoitus, asia muuttuu eleeksi.