Pölytys ja geenimyrskyt

Ulkoilmaan syntyy hajukanavia, siellä kulkee tuoksuja, hiukkaset niitä välittävät. Ilma kertoo siitepölystä. Ne ovat kuin virtaavaa vettä, kevyttä ajelehtimista. Ehkä ne tuoksuvat, vaikka me emme sitä tuntisikaan. Ne välittävät hedelmällisyyttä. Ilmassa liikkuu kemiallisia viestejä myös muista tapahtumista, kuten vastaleikattu heinä, juuri kaadettu havupuun. Kaikki nuo ovat kasvienkin tunnistamia tapahtumia, vaikka niillä ei olekaan aisteja. Vaikka puut eivät huokaile, jotain saman kaltaista niissä tapahtuu, kun ne huokuvat tilantensa mukaista kemiaa.

Ei voi sanoa, että puut haistaisivat hien, mutta toisista puista huokuviin stressihormooneihin, fenomoneihin ne reagoivat kuin varoituksiin. Tämä on jo tieteessä vakiintunut käsitys. Kuivuudesta kärsivä kuusi huokuu tilanteensa muille, tuo kuusten pölisevä kuivuus. Samoin kirjanpainajan kohteeksi joutunut kuusen kuivuva runko. Ilmassa on silloin stressin merkkejä, kemiaa jota muut kuuset tunnistavat. Ne varautuvat vedenkiertonsa vähenemiseen, ne yrittävät tuottaa vasta-aineita kuoriaisen hätistämiseksi. Mutta jos niiden vastustuskyky on muutenkin heikko, viestit ovat turhia.

Kaikki tämä pöly ja tuoksut ovat läsnäolevaa ainesta. Ne eivät ole vain viittauksia asioihin kuten symboliset merkit ja viestit. Ne vaikuttavat suoraan, kuten haju tai kosketus jotka ovat aineellisia viestejä.

Pöytysaika on mullistavaa – hiukkasia on tungokseen asti. Tuo kermankeltainen pöly tulee jopa näkyväksi, sitä on niin paljon. Vesilätäkoiden pinnalla sitä näkyy, näkyy rantuina veden rajassa ja kuivaneilla reunustoilla. Hyönteisille ja linnuille siitepölyhiukkaset on proteiinilähde, ne aistivat sen tuoksun.

En tiedä millaista hajun kaltaista kemiaa siitepölyhiukkaset herättävät kukissa, en tiedä, mutta tuloksista päätellen ne ovat merkittäviä. Pölytys on altistumisen aikaa, hormonaalisia mullistuksia kasvillisuudessa, herkkyyttä.

Puut ja pensaat ovat virittyneet erityisen vastaanottavaisiksi; siksi emikävyt ovat vallanneet puiden latvat. Toki niitä on joka puolella puuta, mutta latvat ovat emien aluetta, koska siellä tuulee.

Pölytyskauden myllerrys on lähes täysin näkymättömätöntä, vaikka sen vaikutus on huima. Siitepöly kuljettaa myrskyjä sisällään, valtavia potentiaaleja, itseasiassa termiä ”geenimyrsky” käytetään viittaamaan tähän geneettiseen potentiaaliin. Vasta tämä DNA -potentiaalisuus paljastaa miten valtavasta sukupuolisuudesta pölytys kertoo.

Tosin täytyy tunnustaa, että minulle oli jäänyt hämäräksi se, mitä sukupuolisuus on. Miksi parittelusta puhutaan aivan kuin kaksi sukua olisi läsnä toimituksessa ? Kasvien kautta voin ymmärtää, että sukupuolisuus viittaa siihen, että uuden elämän aloittamisessa ovat paikalla suvut, ja niiden liki aineettomat perimät.

Paljon siirtyy ja jatkuu siitepölyn myötä. Kasvit perivät jotain suvultaan, mutta ei omaisuutta vaan lähes aineettomia perinteitä, geeneihin siirtyneitä tapoja selviytyä ja kukoistaa.

On johdonmukaista, että paikallaan olevien kasvien perimässä on jotain paikallista. Sitä edustaa emi, se mitä Aristoteles kutsui lisääntymisen paikallaan pysyväksi osapuoleksi. Aristotelen aikaan tosin uskottiin, että kaikki on siitepölyssä, koko tuleva siemen, heteet ovat vain hedelmällisyyden alustoja. Tämän urosmaailman sijaan nyt ymmärretään, että kasvimaailmassakin kromosomit tulevat molemmalta osapuolelta. Siitepöly on silti se liikkuva osapuoli, sen liike herättää nämä geenien karnevaalit, kun koko sukuominaisuuksen maailma pyörteilee kukkaemien ympärillä.

Mikään ei ehkä ole sen karnevaalimaisempaa, pölytyksen aikaan kaikki on irrallaan ja satunnaista, vain siksi että syntyisi hyviä jälkelaisiä. Näin kaksi eri perimää yhdistyvät. kromosomien tasolla syntyvät siteet, kahden eri perimän kietoutuminen DNA ketjuun. Satunnaisuus on karnevaalia, eikä kyseessä ei tosiaankaan ole jalostus eikä valikointi. Juuri siksi voidaan puhua karnevaalista, eliitin valta on keikautettu. Avopölytyksessä sattuma on parempaa kuin rodunjalostus. Jopa evoluutio on hetkeksi syrjäytetty – ei karsintaa, ei kontrollia. Kromosomiparit voivat kietoutua yhteen, jos se onnistuu, voi syntyä mitä vain.

Mielin määrin mutaatioita, epäolioita elinkykyisten joukossa, jotkut niistä luovat kasveihin sattumalta jopa uusia ominaisuuksia. Ne ovat harvinaisuuksia, vaikuttavampaa on se mahdollisuuksien määrä, kun kasvilajien sukuominaisuudet leijailevat vapaana tai siirtvät hyönteisten välittäminä.

Täällä pohjoisessa nämä tuulipölytteiset, vaatimattomina kukkivat puut ja pensaat, jakavat suppeampia geeniperintöjä, kuin sademetsien varsinaisissa karnevaaleissa tapahtuu. Pohjoisissa oloissa geenimyrskytkin ovat karaistuneempia, mutta sademetsissä lajien runsaus, niiden muuntelu on valtaisaa. Kun luonto tuottaa uutta potentiaalisuutta niin parasta on ennakoimattomuus. Kuin luova mielikuvitus, se kehittelee vapaasti kaikenlaista, välittämättä siitä onko tulosa kestävää vai ei.

Tätä David G. Haskell korostaa Flower Power -kirjassaan. Pölyttäessään kasvit luovat potentiaalisuuden, mahdollisuuksien pelitilan. Liikkeelle laitetaan valtava määrä erilaisia kromosomeja välittämättä mitään evoluution asettamista ehdoista. Selvytymisen mahdollisuuksia ei kysellä, juuri sellaista on mielikuvitus. Haskell on kuitenkin tarkka ja sanoo, että luonnonvalinta on pois pelistä vain jonkin aikaa.

Ja tietysti tuo pölytykseen liittyvä potentiaalisuus itse on evoluution lahja sekin. Itiökasvit eivät pysty vastaavaan, ja siksi kasvillisuuden kentillä kukkivat kasvit ovat suuri enemmistö. Monimuotoisuuden vallankumous, kuten Haskell sanoo, on kukkivien kasvien ansiota.

Siitepölyn karnevaalit ovat lumonneet minut, myös Haskell olisi voinut kirjoittaa niistä enemmän. Koska minä en osaa, en tiedä, en haista niitä nenälläni vaan lukemalla. Miten pian terälehdet karisevat omenapuista, ja kota alkaa pyöristyä. Ruusuissa taas terälehdet kuivuvat paikoilleen, ehkä ne suojaavat muodostumassa olevaa ruusunmarjaa. Tuulipölytteisten havupuiden lähettimet katoavat tuulen myötä, emikäpyjä tuski vielä erottuu.