Näin hedelmät ovat auttaneet meitä kädellisiä kehittymään.

Kun otat omenan, teet sen mitä omenan laji odottaa. 

Me kädelliset emme olleet aina yhteistyössä puussa kasvavien hedelmien kanssa. Kuvio on ikuinen: ne tarjoavat meille suussa sulavaa hedelmää, kunhan me levitämme niiden siemeniä.

Sen sijaan, että puhuttaisiin kahdesta itsekkäästä pyrkimyksestä – syömisestä ja kasvien lisääntymisestä – onkin syytä puhua sopimuksena. Koska me emme halua vain syödä hedelmiä, haluamme myös että hydelmäpuut menestyvät. Saman sopimuksen mukaan hedelmäpuille sopii, että me syömme runsaasti hedelmiä.

Tämä sopimus omenan kanssa lienee vanha ja viidakossa tehty. Lajien kehitykseen vaikuttava yhteistyö on pitkän ollut teemana evoluutiotutkimuksessa. Rob Dunn käsittelee aihetta teoksessaan ”The Call of the Honeyguide”,

Käden ja hedelmän yhteistyö jatkaa ehkä vastaavaa sopimusta, joka syntyi simpanssien ja viikunoiden välillä. Ensimmäisten kädellisten on oletettu syöneen puiden hedelmiä ja kukkia sekä hyönteisiä ja matoja siinä samassa. Sopimus on käsittämättömän vanha, siitä lienee kymmeniä miljoonia vuosia. Sen myötä hedelmät ovat hallinneet kädellisten ruokavaliota, ja saaneet meidät suuntautumaan muuhunkin kuin toisten eläinten tappamiseen. Kiitos hedelmien.

Mutta miksi juuri käsi ? Ei hedelmän syömiseen tarvita kättä vaan suuta. Toki käden avulla yltää etäisempiinkin hedelmiin, mutta ei se ole erityisen mullistavaa. Käärme ei tarvitse kättä, se voi luikerellen hakea joka hedelmän.

Kädelliset ovat mullistaneet monia asioita, käyttäneet keppiä hedelmien pudottamiseen. Ehkä käden ja hedelmän sopimuksen ansiosta käsi on ollut ajoittain pois pahantaosta ja tappamisesta.

Hedelmään tarttuminen on rauhanomainen tapa käyttää kättä. Sen ansiosta tuo käsi on ollut pois pahanteosta, ei täysin mutta ainakin hieman. Sen sijaan, että tuo käsi on ottanut kiven ja hakannut vangitun eläimen pääkuorta, tai heittänyt tarkasti pieneläintä kivellä päähän. Nyt se tarttuukin puun tarjomiin hedelmiin.

Ja kun kädellinen käyttää keppiä hedelmien varistelemiseen, hän saa helpommin ruokansa kuin sohimalla teräväksi veistämällään keppillä haavoja eläimen ruhoon, nahkan läpi sisäelimiin.

Ovatko hedelmät tosiaan opettaneet kädellisille sävyisyyttä ? Ainakin ne ovat antaneet helppoja palkintoja, namupaloja niille, jotka ovat luopuneet julmuudestaan edes hetkeksi. Ainakin syksyisen hedelmäsadon ajan kädellinen on rauhallinen, eikä viitsi lähteä tappamaan.

Elämä ei aina ole vain olemassaolon taistelua, sillä jossain myös laiskotellaan. Onnelliset kädelliset loikoilevat oksalla, kun hedelmät opettavat kädelle sekä tarttumista että liikettä kohti suuta. Palkinnoksi kädellinen heittää siemenkodan kauas puusta.

Seuraavaksi kädellisille opetetaan pystyasento, sen arvellaan olevan seurausta hedelmäpuun yläoksille kurkottamisesta. Puun alla loikoilevaa opetetaan nousemaan ylös tarjoamalla herkkuja yhä korkeammalta.

Hedelmät vetoavat siihen makean happamaan, runsaaseen, suussasulavaan paluuseen, siihen perusasiaan hampaissamme. Samalla hedelmät ovat oppineet luopumaan myrkyistään, vähentämään kitkeryyttään, miellyttääkseen sopimuskumppaniaan. Kädelliset ovat opettaneet tätä hedelmille, yksinkertaisesti jättämällä kitkerät syömättä, suosimalla helpommin sulavia hedelmiä ja auttamalla niitä leviämään.

Tämä yhteinen juttu, satokausi ja kädenojennus kohti hedelmää, toistuu yhä ja on syvästi tyydyttävä. Mutta kuka oli se kolmas osapuoli, joka auttoi tämän liiton syntymisessä ? Se, että hedelmät ovat suussasulavia, että ne eivät aiheuta mahanpuruja, on kolmannen osapuolen ansiota. Suolistomikrobit kansoitavat vatsamme, yltävät sylkirauhasiin ja voisi sanoa, että juuri ne antavat tapahtumalle valtavat ablodit.

Ihmisen kömpelyys ja suojattomuus luonnossa on aiheuttanut ainakin yhden onnistumisen: hedelmään tarttumisen. Siinä ei ole vielä mitään poikkeuksellista, ei muuta kuin hedelmien tarjoamat ylenmääräiset herkut.

Kättä kannattaa käyttää kaikkeen mahdolliseen, se on monitoimityökalu. Tämä johtuu siitä, että käsi ei ole erikoistunut mihinkään tiettyyn tehtävään kuten lintujen nokat. Niitä on jos minkälaisia, kuhunkin ruokalajiin erikoistuneita. Mutta käsi tarttuu, avautuu, lyö ja hyväilee, se on vipu ja jousi, se on pehmeä ja kova, se tunnustelee ja lajittelee, se on opettanut aivot ymmärtämään sen mihin käsi viittaa, se on opettanut laskennon.

Ehkä suolistomikrobit vatsassa antavat ablodit juuri tälle, ja palkitsevat meidät makuelämyksin. Kuvittelen saavutukset, yleisön kohahdukset ja suosionosoitukset, kun vatsassa on meneillään palkintojen jako.

Samalla myös puuilla on aihetta juhlia hedelmiään, hyvä sato kertoo onnistumisesta. Mitä ne ovat tehneet ? Viikunan hedelmöittyminen on äärimmäisen erikoistunut liitto viikunakärpästen kanssa, siinä missä viikunan nappaava käsi edustaa monitoimityökalua, viikunakärpänen on erikoisinstrumentti.

Viikunoiden pölytys on varsin erikoistunutta, koska vain viikunakärpäsillä on oikeus viikunoiden pölytykseen. Viikunankukka on käpymäinen pallo, ja viikunakärpänen on avain tähän palloon. Sisälle kukkien palloon pääsee vain pienestä reiästä, joka on juuri viikunakärpäsen kokoinen. Oikeastaan sinne pääsee vain raskaana oleva naaras, tarkemmin ottaen sekään ei pääse sisään muuten kuin pudottamalla siipensä. Se siis suostuu jäämään pallon sisälle, se munii ja kuolee sinne. Kun kädellinen tai muu eläin sitten puraisee viikunaa, tai viikuna rikkoutuu muuten, se vapauttaa samalla kärpäsparven joka on kasvanut hedelmän sisällä.

Toisaalta tämä avain, viikunakärpänen, sopii kaikkien viikunalajien kukkapalloon. Se takaa viikunoiden geneettisen moninaisuuden. Joillakin viikunalajeilla on erilliset uros- ja naaraskukkien pallot, toisilla taas kaksineuvoiset pallot. Jotkut viikunakärpäset levittävät siitepölyä vahingossa, toiset tarkoituksella.

Muilla hedelmillä evoluutio ei ole tuottanut aivan näin erikoistuneita hedelmöittymisiä. Se miksi ne on nimetty hedelmiksi, johtuu siitä että ne ovat kehittäneet siemenkotansa ympärille muhkean ravintokerroksen. Se ei ollut enää vain ravintoa siementä varten, vaan kaikkia niitä varten jotka vosivat levittää siemeniä. Toki linnut, hyönteiset, jyrsijät, liskot levittävät siemeniä muutenkin, eikä hedelmä ole ainoa joka leviää eläinten avulla. Mutta jostain syystä hedelmät ovat kehittyneet tarjonnaltaan kaikkein runsaimmaksi.

Ennen hedelmiä siemenalkioiden ympärillä oli itua varten tiivis, pieni ravintopaketti. Siemenet roikkuivat puista ja putosivat maahan. Jotkut saattoivat itää, muutamat saattoivat kasvaakin. Ne kaikki kuuluivat vain maaperälle emokasvin alla, ja siellä oli ruuhkaa. Siementen tavallisin kohtalo oli tukahtuminen, ja ne harvat jotka saattoivat kasvaa tukahtuivat emokasvin varjoon. Paitsi ne, jotka sattumalta, joskus tuulen, joskus virran tempaamana ajelehtivat muualle. Tuuli ja virta opettivat ne lentämään ja kellumaan.

Nyt puiden alle kasaantuneet omenat näyttävät konkurssilta.

Vaikka sanotaan, että luonto käyttää aina kaiken, ylituotannonkin. Minusta se vaikuttaa jonkun sopimuksen kariutumiselta, ampiaiset ja madot ottavat vain pienen osan. Mutta entä sopimus ?

Mikrobit syövät aina kaiken, suuri maha, omenapuun alle levinneenä sulattaa hedelmät liian nopeaan. Niin että monet eläimet kuolevat, vaikka olisivat levittäneet syksyllä omenan siemeniä, talvella ne kuolevat.

Silloin kun siemenet leviävät, metsä vaeltaa taimi kerrallaan hitaasti kohti horisonttia, hedeolmäpuiden kohdalla se tapahtuu uloste kerrallaan, sylkäisty tai viskattu siemenkota kerrallaan.

Oli toisaalta hedelmäpuita, joita miellytti kädellisen asuma-alueet ja reviirit. Ne eivät viihtyneet missään muualla.

Näin molemmat kehittyivät riippuvaisiksi toisistaan. Tosin ihmiset hävittivät suuren osan muista kädellisistä, ja lietsoivat vihaa sekä kuvitelmaa että metsä on sotatanner. Kaikkien sota kaikkia vastaan antoi luvan tappaa muita eläimiä, se antoi vapaat kädet pahoinpitelyyn.

Hedelmäpuut suosivat rauhanomaista elämää, vaikka oksilla tapeltiinkin. Jos sato oli runsas, kyse ei ollut hengenhädästä, hedelmiä saattoi löytää muualta. Ensimmäisten kädellisten jälkeläisistä tulivat entistä riippuvaisemmiksi hedelmistä. Samalla monet hedelmäpuut tulivat yhä riippuvaisemmiksi näistä hedelmiä syövistä kädellisistä.

Ensimmäiset metsiköt, joissa kasvoi vain viikunoita syntyivät chilka -simpanssien toimesta, koska ne halusivat erityisesti viikunoita. Niille oli tärkeää että viikunapuut menestyvät lähistöllä. Tietysti ne syödessään pudottelevat siemenkotia ympäriinsä. Mutta missä vaiheessa tuo siementen heittely sai aikaan puutarhan, jossa kasvoi vain heidän lempiviikunoitaan ?

On liioiteltua sanoa, että simpanssit olisivat vaalineet viikunan taimia. Suunnitelmallisuutta ei edes tarvittu: lopputuloksena oli kuitenkin viikunapuutarhat. Nämä hedelmiä syövät kädelliset siis viljelivät omaa ympäristöään. Tutkijat sanovat sen tarkemmin, ja kutsuvat sitä ”ekosysteemien suunnitteluksi”.

Kaikki eläimet valikoivat ruokansa, jos sitä on runsaasti. Chilka -simpanssit valikoivat viikunoista heille maistuvimmat, niitä vietiin myös pennuille. Kotimetsikköön kasvoi vähitellen, sukupolvien myötä viikunametsikkö, jonne oli valikoitunut viikunoista maukkaimmat.

Viikunoilla itsellään on osuutensa tässä: ne kehittelevät eriväristä viikunoita, makeudeltaan ja happamuudeltaan vaihtelevia. Simpanssit tekevät niille palveluksen valikoimalla aina maukkaimmat ensin, ne pääsevät jatkoon.

Parhaiden viikunoiden löytyminen saa simpanssit kakaroineen meuhkaamaan innokkaasti viikunapuussa, syödään viikunoita, paskotaan maahan, uusia puita nousee.