Kukka taitaa ilmenemisen

Se taitaa kauneuden, tuoksun ja ulkonäön. Tai kuten pikkutyttöni kysyi: ”isi, miksi kukat ovat niin kauniita, vaikka niillä ei ole silmiä ? ” Vastaus tuli häneltä itseltään: ”ne tykkää kesästä niin kovin.”

Kukka on pelkkää ilmenemistä, se on muodostunut varsin vähäisestä materiaalista. Kaukaa katsottuna vaikuttaa kuin se olisi tukevaa massaa, mutta käteen otettaessa keveys yllättää. Varsinkin ruusut, irikset ja liljat ovat lähes painottomia. Ne avautuvat laskoksistaan kuin origamit tai rypistetyt paperitollerot: suurina ja tyhjinä. Päivänkakkaralla on toinen luonne, siltä löytyy keskiöstään tukevaa massaa. Auringonkukkien suku on poikkeus sikäli, että se kerää keskiöönsä raskaan sadon, mutta niissäkin terälehdet ovat paperia.

Onko kukan luonne yleensä siis näyttävä mutta kevyt ? On se lähes tyhjä, sillä nämä terälehdistä koostuneet kukat muodostuvat onttouden ympärille, houkuttaviksi onkaloiksi. Tällöin se, mikä tulee esiin suojaa ja ikäänkuin paketoi tyhjyyttä. Suurten ja näyttävien, unikoiden ja daalioiden kuohkeus on täynnä onttoutta. Vaikka ne tulevat ilmi koko volyymilla, ainesta on vähän. Terälehtien kohtuuton koko ja erottautuvat värit ovat kukkamuodostelman olemus. Se osoittaa, miten nämä kukat antavat kaikkeensa vaikutelmalle.

Kukan ydin ei ole pelkkää tyhjää, tuoksut nousevat sieltä. Joskus kukkien katselija unohtaa miten vetoavaa tuoksu on. Ja jos hän huokailee aineellisuuden puuttumista, niin kukan tuoksussa sitä on. Ei massaa, vaan hyvin kevyttä ainetta. Tuoksuvat hiukkaset sekoittuvat ilmaan ja tulevat konkreettisina partikkeleina haistelijan nenään.

Kukassa aineskin on jotain epätodellista ja hämäävää, naamioitumista ja harhautustuoksua. Kukan parfyymit ovat erilaisia kuin kasvien ominaistuoksut, ne ovat houkutuksia eivätkä varoituksia. Ei niitä, joita vihreästä huokuu kun siihen kosketaan. Ne ovat hajuvanoja ilmassa silloin, kun on pölytyksen aika.

”Kukka on ennen kaikkea attraktori: maailman luo menemisen sijaan se vetää maailmaa itseään kohti.” (99)

Kasvifilosofiassaan Emanuele Coccia luonnehtii kukkimista tapahtumana, jossa maailma virtaa kukkaan päin. Tämä johtuu siitä, että kasvi ei liiku, sillä ei ole liikettä, sen maailmassa ei päästä minnekään. Ihmisen kokemuksessa liikkuminen liittyy niin vahvasti vapauteen, että paikallaan pysyminen tuntuu heti vankeudelta. Mutta kasvi ei ole sidottu paikkaan, vaan juurtunut siihen. Sen kasvu ja kukkiminen tapahtuu siellä. Yritän kuvata sitä miten kukka taitaa ilmenemisen. Välttelen ulkopuolista katsetta, vaan Coccian tavoin ikään kuin availen sen silmuja ja nuppuja silmien tavoin.

Kukka voi vain vetää puoleensa, joko mekaanisesti tai houkuttamalla. Koska kasvi nostaa kukkansa samalla kun on juurtunut paikkaansa, kaiken mitä se tarvitsee on tultava siihen päin: valo tulee vihreisiin osiin, kosteus maasta imeytyy juuriin. Samalla tavalla kaikki laskeutuu tai tarttuu siihen.

Näin kasvilla näyttäisi olevan vain yhdensuuntainen maailma. Lähtemisen suuntaa kasvissa on vain hieman, vähän liikkeen tunnistusta. Silti kukkimiseen kuuluu siitepölyn lähtemistä, sattumalle altista maailmalle ajautumista. Mutta ei niin paljoa että se avaisi tilan. Kukkimisen tapahtuman ymmärtäminen tästä näkökulmasta on yksinkertaisesti ”puoleensa vetävyyden” tulkitsemista uudella tavalla.

Orgaaninen kasvu voidaan ymmärtää kasviin imeytyvänä maailmana, sen valona, nesteinä ja bakteereina ja kivennäisinä. Kasvielämä on jotain siihen päin tulevaa, siihen kokoontuvaa ja siinä kasvavaa. Orgaaninen kasvu on siis sen tapa olla tilassa: vaikka se ei koskaan lähde paikasta, siihen imeytyy aineksia, se muuntaa ne vihreydeksi ja täyttää tilaa.

Entä kukka, se ei osallistu yhteyttämiseen eikä ole vihreä. Silti kasvin orgaanisessa vihreydessä kukka on huipentuma ja erityisasemassa. Se on sukupuolielin, oikeastaan väliaikainen sukupuolielinten rykelmä. Vain kukan kautta kasvi jatkaa elämää muuttumalla marjaksi, hedelmäksi, siemeneksi. Jos juuriversoja ei huomioida niin, kukan vastuulla on kasvin jälkeläiset ja leviäminen. Tämä kaikki kuvaa kukan asemaa kasvissa, aivan kuin kasvi olisi nostanut kukan korkealle paikalleen nimenomaan maailmaa vastaanottamaan.

Tosin kukkien näyttävyys tulee esiin vain hyönteispölytteisissä kasveissa. Coccian kukkimisen filosofiassa tuulipölytteisiä kukkia ei ole huomioitu, kyse on sanan mukaisesti ”puoleensa vetävistä” kukista. Niiden kautta maailma tulee kasviin. Mutta puissa ja heinissä emi- ja hedekukat ovat erillään, ja niillä on eri suunnat – lähteminen ja saapuminen. Tuulipölytteisen kukan maailmassa emit vastaanottavat ja heteet lähettävät. Tuuli suosii valtavia volyymeja, paljon suurempia siitepölyn määriä kuin mitä hyönteispölytyksessä on.

Tuo epäsuhta kertoo valtavasta summittaisuudesta, silloin kun puiden siitepöly leviää kaikkialle ilmaan. Silloin hedekukan siitepöly irtoaa tuulee ja ajautuu kauas, se täyttää ilman ja leviää maailmalle. Eikö se ole myös tuulipölytteisten kukkien tapa osallistua maailmaan ? Ne ovat muodostuneet tuulen vietäviksi: hedekukat ovat norkkoja. Ikään kuin pelkästä siitepölystä puristuneina priketteinä koko kukka voi hajota tuuleen. Ne ovat emittömiä, niissä ei ole vastaanottajaa.

Emikukat taas ovat pörröisiä, ja kaiken kerääviä kuin pölyhuiskut. Ei terälehtiä, ei tuoksuja ei värejä – vaan pelkkä vastaanotin tuulipölytystä varten. Tällainenkin kukka vetoaa maailmaan. Se vastaanottaa ilmavirtoja, mekaanisesti kaikenlaista tuulessa kulkeutuvaa. Lisäksi siinäkin on hieman vetovoimaa, sähkövaraus, joka lisää hiukkasten tarttumista.

***

KUKKA ON HOUKUTIN. Coccia puhuu attraktorista, puoleensa vetävästä kukasta kasvissa, joka on pysyvästi juurtunut paikalleen. Kukat eivät lähde maailmalle, poikkeuksena norkot, jotka hajoavat tuulen kuljetettavaksi siitepölyksi. Mutta kukat, joissa on emi, lisääntyvät ottamalla kaiken vastaan ja avautumalla sattumanvaraisille siitepölyhiukkasille. Siksi kukan avautumisen seuraukset ovat arvaamattomat.

Kukka ”se on viimeinen kynnys, jolta yksilö ja laji avautuvat mutaation, muutoksen ja kuoleman mahdollisuuksille” (100)

Tässä kohtaamme kukkien suvun todellisen vallankumouksen. Meidän silmillemme se on ollut pölyinen ja mielenkiinnoton. Kukkivassa maailmassa on aina tämä mullistusten ja myllerrysten jakso, meille sen merkitys on avautumassa vähitellen.

Kyse on geenimyrskyistä, jotka liittyvät kukkimiseen. Siinä kumoutuu luonnon tarkoituksenmukaisuus ja sattuma pääsee vallalle.

Kukkien ”kaunis hyödyttömyys” velloo siis aivan muualla kuin värikkäissä terälehdissä. Viehättävien naamioiden takana tapahtuu jotain, mikä rikkoo puhtaita sukulinjoja ja aiheuttaa mutaatioita. Sukupuolisuus avautuu sattumille, epäpuhtaille pariutumisille kromosomien tasolla. Vaikka geenimyrsky viittaa tuhoavaan myrskyyn, siihen verrattuna ”luonnonvalinta” kuulostaa käsipeliltä. Kyse on pölytyksessä kehittyvästä, valtavasta määrästä yrityksiä, uusia kombinaatioita vailla jatkuvuutta – sekä geenimyrskyn jälkeen tapahtuvasta lajin sisäisestä uudistumisesta. Näin siis kukkimiskausi on karnevaali, jossa ennakoimattouus kumoaa vanhan järjestyksen, ja nostaa tilalle uuden ja elinkelpoisemman.

Tarkoituksenmukaisuuden aika on myöhemmin, vasta sitten kun kukkimiskausi on tarjonnut mielikuvituksellisen määrän uusia mahdollisuuksia. Ilman niitä luonnonvalinta jäisi köyhäksi heikentyvien lajien vähentämiseksi.

Kukkien vallankumous on geneettisen muuntelun lisääntyminen kasvimaailmassa. David G. Haskell on yleistajuistanut tätä kukkakasvien kromosomipareissa tapahtuvaa muuntelua.

***

Entä näyttävä, hyönteispölytteinen kukka, se loistaa aistimusten maailmassa, mutta itse vailla aisteja. Miten on mahdollista, että se osaa vedota aistimuksiin ? Siitepölyproteiinin ja meden nauttimisen lisäksi kukat kehittyivät myös houkuttamaan hyönteisiä. Kukat ovat ottaneet sellaisen asun, jonka myötä hyönteiset ovat hakeutuneet niiden luo. Tätä David Haskell luonnehtii kukkien toiseksi mullistukseksi. Kukkakasvien laji kehitti yhteistyön eläinlajin kanssa. Ja vaikka mehiläisillä ja hyönteisillä on aivot, lienee niin että kukat ovat opettaneet hyönteisiä palvelijoikseen.

Ei tiedetä miten se tapahtui, sikäli puhe opettamisesta tai ehdollistamisesta on turhaa. Kukkaa ei tule ajatella toimivaksi subjektiksi, opettajaksi. Varmaa on vain se että hyönteiset oppivat, ja jälkeenpäin näyttää siltä kuin kukat olisivat ohjanneet prosessia.

***

Kukka on houkutin, jonka minä koen ja me koemme, jotkut eläimet tuntevat ne aistielimillään. Kukka avautuu maailmalle kokonaisuudessaan, ei vain tietylle siitepölylle tai hyönteiselle. Se avautuu myös hyödyttömille ilman partikkeleille, toukille, lämmölle, sateelle ja tuulelle. Kukka avautuu maailmalle, ei vain hyönteisille tai kauneutta arvostaville ihmisille. Kukka avautuu laajemmin kuin vain niille joilla on funktionsa ja pyrkimyksensä kukkien suhteen.

Kasvi nostaa kukkansa – ne ovat sen aukkoja – joista kasvi kutsuu maailmaa sisäänsä. Kieltämättä tämä Coccian visio vaikuttaa hieman hallusinaatiolta, Adlous Huxley kuvaa samaan tapaa havaitsemiaan kukkia puurarhassa. Havaintoja ilman subjektia, ja ehkä kukkimisen ymmärtämiseksi kasvi tulee kokea puoleensa vetävänä vastaanottimena.

Vaikka kukat eivät vetoa kaikkeen elolliseen, silti ne avautuvat kaikelle. Yksittäiset elävät tulevat kukan luo sen myötä. Siksi kukkaloisto on todellista, hurmaavaa hyödyttömyyttä, onnea, jota ilman ei ole maailmakaan ei ole suvun jatkamisen arvoinen.

Ehkä kukkiminen on enemmän aistimusten maailmassa kuin kasvissa. Ne antavat kukkiessaan enemmän kuin saavat vastapalvelukseksi. Tolkuttomasti ja hyödyttömästi ne antavat jopa enemmän kuin mitä niillä on resursseja jaettavaksi. Terälehtien loisto ja kukan tuoksu ympäröi kukan tyhjyyttä, seltä ei löydy paljoakaan, silti kukkiminen antaa ja jakaa.

”Kukassa lisääntyminen lakkaa olemasta yksilön tai lajin narsismin instrumentti tullakseen tiivistymisen ja sekoittumisen ekologiaksi, sillä yksilö tekee maailmaa ja koko maailma synnyttää uuden yksilön”, (100)

Kun siis Coccia puhuu kukasta, hän katsoo maailmaa epämääräisenä, ilman että kävisi puhumaan funktiosta, suvun jatkamisesta ja leviämisestä. Kukkien sukupuolista luonnetta on syytä hakea, ilman kasvin lisääntymisen ja leviämisen korostusta.

Elämän tarkoitus on lisääntyminen ja leviäminen, vanha kristillinen tapa ohittaa moraaliset rajat muuttuu modernina aikana funktionaaliseksi. Kaikki olemassa olevat pyrkivät kilvan kasvuun, lisääntymiseen, tilan valtaamiseen jälkeläistensä käyttöön.

Niin että lopulta on kutsuttava kuolemaa, eli jumalaa joka sitten on kiitettävä funktionaalista luonnonlakia. Sanotaan että luonnossa sekin on niin tarkoituksenmukaista, tosin ihmisen kuolema on ainoa mistä on mahdoton ymmärtää että mitä varten niin käy, se siis on vailla funktiota.

Kuinka elämän tarkoitus unohtuu, kun ajatellaan että kaikella on funktionsa. Mikä funktio on kasveilla? Olisi virhe ajatella, että kasvielämän tarkoitus olisi sen tarkoituksenmukaisuus.

Näin kuitenkin moderni mekaniikka herättää ihailua keksimäänsä funktionaalisuutta kohtaan, jopa niin että luonnonlait kääntyvät kertomaan ”tarkoituksenmukaisuudesta”. Miten virheettä jokainen kasvi purkaa oman ohjelmansa, ihailtavasti kuin laskutoimituksen.

Jos kukat nähtäisiin vain funktioina, kysyttäisiin erilaisia puoleensa vetävyyden virityksiä. Mikä kukan väreissä vetää mehiläisiä, mikä väri on tehokkain ? Onko värien aallopituuksissa ehkä sähkövarauksia jotka vetävät ? Entä lisääntyminen, mikä on kullekin kukkalajille tehokkainta, ja mitkä ovat siementuotannon mahdollisuudet?

Silti varsinainen kasvielämän funktio on oletettu edeltä käsin: jokaisen kukkimisen tarkoitus on jatkaa sukua ja levittää siementä. Ei siis ole syytä puhua kukkimisen ”tarkoituksenmukaisuudesta” koska muutakin on ilmennyt.

”Paitsi että sukupuolisessa teossa ei ole mitään yksityistä tai salaista (tämä ilmenee siemenkasvista), sen suorittaakseen on kuljettava maailman läpi: sukupuoli on kaikista asioista maailmallisin ja kosmisin” (100)

***

KUKKAKIMPPU on valikoima erilaisia kukkia, haaroja ja lehtiä. Voidaan kuvata kukkakimppu, joka edustaa kukkakasvien syntyä. Evoluution kukkavalikoima muistaa vielä sen muinaisen niityn, jossa sen värit syntyivät.

Vaikka se edustaa kukkien väriskaalaa, siihen liittyy myös värien synty, sellaisena kuin ne esittäytyvät. Kukkien värit ihmissilmien näkemänä, lisättynä hyönteisten silmillä, joista punainen puuttu, mutta jotka havaitsevat muita värien aallonpituuksia. Kun puhutaan ultraviolettiin tai infrapunaan katoavista väreistä, tiedetään jo että hyönteis-silmät kantavat toisiin aallonpituuksiin. Näin avautuva niitty on omamme vain osin, silti kukkakimpu voi edustaa sitäkin. Kukkakimppu antaa kukkien koko värispektrin aina kylmenevästä violetista kohti kuumenevaa punaista, kadoten ääripäistään kaikkien silmien kantamattomiin.

Kukkakimppu edustaa muutakin juin näkyvää ja näkymätöntä, kuten tuoksuja, jopa sellaisia hajuvanoja joita me emme tunnista. Valikoima edustaa kokonaisuutta: hyönteiset valikoivat toisin, linnut ja muut niityn eläimet aistivat myös toisin, mutta kukat ovat samat.

Tuolta niityltä lähtien on myös tiedetty että näkymätön on läsnä. Se havaitsematon, niin pieni että se löytyy vain mikroskoopin avulla. Se on näkymättömänä sikäli, että sen jonkin tiedetään olevan vaikka se ei näy silmälle. Näin tieto jatkaa aistien aluetta, usein epäsuorasti, koska näkymättömän voi paljastaa epäsuoraan, kuten varjostaan tai peilautuneena. On myös kirjaimia ja numeroita lukeva aisti, joka katselee epäsuoraan, ja saa näin selville mitä siellä on.

Tuossa kimpussa asetetaan katseltavaksi siis myös kukkimisen sukupuolisuus sekä sen näkymätön eri kasvien pariutuminen. Se näkymätön, mitä kukkimisessa on siitepölyyn sisältyvät kromosomi, sekä emissä tapahtuva pariutuminen: kromosomiparien muodostuminen, niiden monistuminen.

Tuo muinaisniitty antoi olennoille silmät katsoa. Sieltä silmiin asettui tämä spektri, ja sen rajat. Näkyvä niitty oli kaikkiin silmiin noussut aistimuksellisuus, sitä siis edustaa tämä kukkavalikoima.

Ja meidän on hyvä tietää, että niityllä on yhä meille näkymättöntä kukkimista ja elämää. Ja koska tieto on myös aisti, tosin lukemisen tavoin epäsuora, se voi kääntää ymmärryksen niin, että opimme lukemaan kukkia myös hyönteisten näkemänä.

Uskomaton kukkien moninaisuus valikoituneena kukkakimppuun. Kaikenväristen kukkien edustus, ja sen lisäksi värittömät tuulipölytteiset ja muut huomaamattomat. Eikä vain kukka-kasvien vaan myös sammalen vihreys ja saniaisen lehtiruoto liittävät itiökasvien edustuksen samaan kimppuun.

Evoluution itsensä edustus on varsien haaroimisessa. Kuten evoluution haaroittumista edustava kuva puusta esillä on kukkakimppu. Vaikka kukat siinä ovat vain poimintoja olemassaolon nykyniityltä, sen varret esittävät evoluution yhteistä runkoa.

Tosin se on nykyisten varsien, oksien, lehtiruotojen yhteen sidottu kimppu. Näin se viittaa siihen, että alkuperäinen evoluution runko ei voi esittää. Kaikki kukat, jotka nyt voisi löytää ovat jo eriytyneet alkuperästään.

Tämä jälkeenpäin koottu ja yhteen sidottu kimppu, edustaa sitä mistä kumpuaa kaikki myöhemmät haarautumiset ja kukkimiset. Mukana on edustettuna myös kukkien kuihtuminen, ja sen kautta maatuminen, satunaisten jäänteiden kivettyminen, kasvifossiilit.

Mitä löytyy lukemalla hiiltyyttä kukkakimpun versiota ? Jotain hahmottuu ammoin kadoneen muinaisniityn varjoksi.

Risto Niemi-Pynttäri