Ihmisen julmuus ei ole hänen perimässään

PAHA …… Uskomus, jonka mukaan aggressiivisuus olisi ihmisen biologiaan kuuluvaa ja ikuista, on epämääräisyydessään kumottu jo aikaa sitten. Se että aggressiivisuus on geeneissä, ei todista julmuus -geenin puolesta. Vanha käsitys on sitkeä, ja sillä perustellaan usein kurinpidon välttämättömyttä. Kuri ja julmuus näyttäytyvät toisiaan vahvistavana kehänä. Usein kuriksi jähmettynyt julmuus herättää tuhon unelmia – ei onneksi pysyvästi vaan kausittain. Julmuuksia edeltää aina kuri, ja sitä seuraa julmuus.(Erich Fromm).

Harmi, että monet näistä biologisiksi väitetyistä aggressioista ovat saaneet kimmokkeen Konrad Lorenzilta. Vaikka eläintutkijana hänen merkityksensä on aivan toisaalla. Eläimet olivat hänelle kaikki kaikessa, ihmisetkin olivat vain heijastumia hänen eläimistään.

Lorenzilta puuttui kokonaan kulttuurievoluution käsite, siitä seurasi tietty sokeus ihmisen suhteen. Hän piti aggressiota selviytymiskeinona, jonka olemme perineet muilta eläimiltä.

Lorenz näki aggesion viettinä, jota on toteltava. Aina kun se purkautuu, syy ei ole ulkoinen vaan sisäinen – niinpä aina haetaan ulkoinen vihan kohde. Lorenz siis väitti, että aggressio on läsnä kaikkialla, aina häkkilinnuista stressaantuneisiin ihmisiin, sille on vain löydettävä harmiton purkautumistie.

Voi kuitenkin olla, että juuri kurin takia ihminen on pahempi ja julmempi kuin muut eläimet.

Pelkään J.C. Vancen kasvoja, siksi kirjoitan tätä. Pohdin sitä miten Euroopassa edes sotarikoksia ei voida tuomita. Ja mitä on tapahtunut Putinin ja Netanjahun sotilaille, sadismi ja jumuudesta nauttiminen näyttää karanneen käsistä.

Puhe luonnosta olemassaolon taisteluna on muunnos aiemmasta Hobbesin väitteessä, että villi luonto olisi kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Luonto olisi näin yhtä verihurmaa ja kuolinkamppailua, ja varhaiset darwinistit katsoivatkin että juuri se kuuluu evoluutioon.

Katsokaa susien hillitöntä raatelunhalua, se on biologiaa. Näin sanotaan hieman liian innokkaasti. Näin ohitetaan se mitä susitutkijat tietävät. Samoin alkuperäiskansojen soturit. Heidän on väitetty kykenevän silmittömään tappamiseen, ja sen on arveltu olevan biologisperäistä verihurmaa.

Aivan kuin unohtaisimme, että olemme nisäkkäitä.

Hmm, olemme siis imeväisiä. Hmm, meissä on siis herkkyyksiä ja kykyjä hoivata toisia eläväisiä. Meissä on myötätuntoa pehmeitä pienokaisia ja kurttuisia vanhuksia kohtaan. Ihminen on humaani siksi, että hän on luonnonolennoista avuttomin.

Me, tai jotkut meistä ovat kovia, jotkut muistavat liian hyvin voimakkaampien aiheuttamat kolhut. Pahimmillaan ihminen onkin pelkkä kovettumien kimppu, kovia kokenut.

Ja pieniin julmuuksiin on helppo ryhtyä, ne ovat helppoja kuin käden heilautus. Kun olemme tottuneet arkiseen nöyryytykseen, harrastamme sitä itsekin.

Jos emme muistaisi omia nöyryytyksiä, emme hautoisi kostoakaan. Tällaista muistia evoluutiossa ei tunneta. Mutta koska muistamme, vaalimme katkeruutta. Se on resentimenttiä, sanoi Nietzsche. Samalla pieni avuttomuus vaivaa meitä, emmekä uskalla kostaa asianosaisille, vaan heikommille.

***

Villieläimen spontaani aggressiivisuus on siis eri asia kuin katkeroituneen ihmisen viha. Kyseessä ei ole luonnonlaki, sillä tämä viha on luontaisen aggression päälle asettunut “toinen luonto”.

Destruktiivisen ihmisen luonto on paha ja vaarallinen. Onneksi tuhoa rakastavia persoonia on vähän. Meillä muilla vaiva ei ole pysyvä, vaan taudin tapaan tarttuva ja ohi menevä. Tuhoavaa aggressiivisuutta ei edes löydy kaikilta, sikäli se ei ole lajiominaisuus. Se voi kasvaa persoonalliseksi ominaisuudeksi, mutta synnynnäinen se ei ole.

Ihmisyhteisöissä siis biologinen aggressio voi ajoittain kehittyä vihaksi ja julmuudeksi. Krooninen vaino ja kostonhalu voi pitkittää sitä aivan loputtomiin. Siitä ei ole helppoa päästä eroon, ne ovat ehkä enemmän kuin opittuja. Toki ne ovat matkittuja, toisilta opittuja, militanttiin kurinalaisuuteen punottuja ja pahimmillaan sadistiseen nautintoon liittyviä.

Maanpuolustusta on verrattu luonnonlain tapaiseen reviirien puolustamiseen. Silloin unohdetaan, että eläimet eivät kerää rahaa eikä omaisuuksia, eivät varustaudu rikkauksiensa puolustamiseen, saati ryöstöretkiin. Ihmisyhteisöjen omaisuuden puolustus on siis ollut pajon voimakkaampi vihan lähde, kuin aggesiivisten yksilöiden ärhentely.

Kirjoitan nyt mahdollisimman aggressiivisesti ihmisessä ilmenevää destruktiivisuutta vastaan. Ja pahin mitä voin sanoa on se, että te elämää tuhoavat, te ette ole mitään muuta kuin surkeita matkijoita. Antaisitte anteeksi, mutta ei ! Olette huonoja jäljittelijöitä, otatte mallia pienistä vääryyksistä ja kasvatatte niistä suurta tuhoa.

Omaan lajiin kohdistuva aggressiivisuus on eläimillä varsin vähäistä. Toisin kuin ihmisillä, joilla omaisuusreviirien puolustus ei jää hajumerkkien lirautteluun tai lauluihin ja huuteluihin.

Meillä täällä itäpuolen rajat kylpevät veressä ja turvallistamisessa, puolustusmoraaliksi muunnetussa uhossa. Kun taas länsipuolen raja on kuin ihon pinta, ystävällinen koskettelualue. Vain pieni kateus vaivaa. Se, että näin on käynyt, on historiallinen tositarina, isoviha. Toispuoleisesti kehittynyt Suomi on kovettanut itäisen nahkansa, traumatisoitunut, kivettynyt ja on itsekin julma tappaja siltä puoleltaan.

Vaikka evoluutoissa sotimistaito on kehittynyt varsin myöhään, silti se on tuhonnut humaanin ihmiskunnan jo monta kertaa. Liian monta kertaa inhimillinen elämä on hävitetty. Kuten taas, mahdollisesti.

Sotaisa ihmiskunnan historia kertoo järjestäytyneen verihurman kulttuurista, komentojärjestelmistä ja autoritaarisista teknologioista.

Kivikauden sapiens -yhteisöt eivät olleet tällaisia, ne olivat niin hajanaisia, että sotaisa komentojärjestelmä ja käskytys oli mahdotonta.

Silti “mies on sodassa syntynyt”, maskuliinisuuteen liitetty kyky urheuteen, ja sen performointi jatkuu ja kopioituu. Samalla unohdetaan miesten taipumus nöyristelyyn johtajan edessä. Se ei ole erityisen mairittelevaa, tottelevaisuus aiheuttaa paljon tuhoa. Myös tottelevainen mies on sodassa syntynyt – ja sanotaan että armeijassa sellaisia tehdään. (Klaus Theweleit).

Miesten aggressiota on pidetty sisäisenä paineena, joka täytyy ajoittain purkaa. On uskoteltu, että miehillä olisi seksuaalis-aggressiivinen tarve kiihottua ja purkautua. Samalla on oletettu, että miehet kokisivat aggression luonnostaan kiihottavana. Ja onhan se niin. Jos tällaista “aggressiivisuuden hydrauliikkaa” opetetaan ja toistetaan ahkerasti, niin tietysti paineen luomisen ja purkamisen mallista tulee krooninen. Mutta luonnosta tällaista miestä ei löydy, sellainen koulitaan vasta militantissa järjestyksessä.

ks. Erich Fromm: Tuhoava ihminen
Klaus Theweleit: Männerphantasien