Evoluution kukkakimppu

KUKKAKIMPPU olisi valikoima kukkia, mutta myös lehtiä ja varren haarautumia. Näin voitaisiin kuvitella evoluution puun rinnalle monilajinen kukkien kimppu. Haaraumineen sellainen edustaisi kukkakasvien syntyä. Voidaan kuvitella, että tuo evoluution kukkavalikoima ei vain edusta vaan myös muistaa niityn jossa kukkia oli miljoonia vuosia sitten.

Jokainen kukka tuossa valikoimassa sisältää lajinsa piirteitä, vanhimpien kukkien kohdalla piirteet ovat jopa lähes samoja kuin muinoin. Voidaan siis sanoa, että näin kukka muistaa: se tekee samanmuotoisia terälehtiä, samanlaista väriä, sekä samankaltaiset heteet ja emit kuin muinoin. Kun kukka muistuttaa edeltäjäänsä se muistaa, ja sen hahmo on sen muisti.

Tarvitaan evoluutiobiologiaa – meripihkan sisään kivettyneitä kukan osia, fossiiliksi muuttunutta siitepölyä – niin me saamme pääsyn tuolle muinaiselle niitylle. Tuon kukkamaailman löytäminen ei vaadi genomeihin perehtymistä,se löytyy joistain nykyisistä kukista.

Kun katselen oranssia päivänliljaa, ajattelen että kantaa hyvin kaukaista väriviestiä, oranssin alkua, joka tulee meidän katsottavaksemme. Sillä päivänlijan värit yltävät 20 miljoonaa vuotta taaksepäin, samankaltaiset liljat ovat hehkuneet jossain muinaisniityllä.

Värit, jotka kehittyivät kukkiin huomioväreiksi hyönteisille, merkitsi samalla kirkkaiden värien tulemista kasvimaailmaan. Ja niinpä tämä kuviteltu evoluution kukkakimppu, jota kokoan tuolta joskus kukkineelta niityltä on peräisin kukista, joiden vaikutuksesta tapahtui värien synty.

Tavallaan tuo muinaisniitty antoi olennoille silmät katsoa. Kun silmiin asettui tämä spektri, joka näyttäytyi ja kohtasi sateenkaaren. Näkyvä niitty nousi katsottavaksi, puoleensa vetäväksi, samalla tavoin kuin tämä kukkavalikoima.

Se skaalaus, jossa havaittavat värien aallonpituudet nousevat silmiin, on siis luonnon meille opettamaa. Värejä on tietysti ollut aina, mutta niitä ei ole aina havaittu: merkitykselliset värit ovat opittuja. Oranssit värit – elämyksinä ihmissilmissä – sisältävät liljojen oranssia sekä auringonlaskun draamaa. Näin voidaan ajatella. Kukat ovat antaneet kirkkaat värit – huomiovärit ja houkuttelevan kauniit värihavainnot niin hyönteisille, kuin muille eläimille ja ihmisillekin.

Tosin pölyttäjinä hyönteiset ja linnut ovat erityisasemassa, niinpä kukkia havaitsevien ihmissilmien takaa katsovat linnunsilmät ja hyönteis-silmät niiden takaa. Nämä varhaisimmat kukkiin luodut katseet, nämä väriviestien kohteet, ovat myötävaikuttaneet värielmysten ja merkitysten syntyyn.

Kukkakimppu edustaa muutakin kuin näkyvää ja näkymätöntä, kuten tuoksuja. On sellaisia hajuvanoja, joista me emme tiedä, mutta joita toiset eläimet tunnistavat. Niin täytyy olla, koska valikoiman tulee edustaa kokonaisuutta: hyönteiset valikoivat toisin, linnut ja muut niityn eläimet aistivat myös toisin, mutta kukat ovat samat.

Tuossa kukkakimpussa asetetaan katseltavaksi myös kukkimisen sukupuolisuus: pölytys ja kukassa tapahtuva muutos. Pölytys on ehkä se vaikuttavin näkymätön, mitä ei kukkakimpussa näy, mutta mitä muinaisniitylläkin tapahtui. Sillä pölytyksen aikaan kukkien perimät ovat liikkeellä. Ja kun emi hyväksyy sopivan parin siitepölyhiukkasista, sellaisen joka ylipäänsä voi ajautua syvälle emiin ja joka on samaa lajia – se voi kiinnittyä toiseen. Näin kumpikin osapuoli antaa perimänsä ja muodostaa uuden kromosomiparin. Näkyvänä loistavaa kukkimisaikaa katseltaessa voidaan samalla ajatella pölytysaikaa, eräänlaisia DNA -karnevaaleja, näkymättömiä juhlia, jolloin kasvien perimät ovat liikkeellä, syntyy sattumia ja kohtaamisia.

Kun puhutaan ultraviolettiin tai infrapunaan katoavista värien aallonpituuksista, ajatellaan ihmisen havainto-alueen ylittäviä värejä. Tiedetään, että hyönteis-silmät kantavat toisiin aallonpituuksiin. Ja koska tämä tiedetään, niin Näin avautuva niitty on siis omamme vain osin, samoin kukkakimpun väreistä havaitsemme vain osan. Ihimisen tulisi tietää tämä rajallisuutensa. Varsinkin nyt, kun hän valikoi kukkia. Hänen tulee ottaa kimppuun myös kukkakasveja, joita omat silmämme eivät pidä edustavina.

Kukkakimppu voi edustaa myös niitä puoleensa vetäviä kukkia joita me emme arvosta, mutta jotka houkuttavat hyönteisiä ja lintuja. Evoluution kukkakimpun tulee siis kantaa oman kiinnostuksemme ja oman värispektrimme rajojen taa. Samalla tavalla kimppuun kuuluu myös hyönteisille vierasta punaista, koska linnuilla on tarkka silmä juuri sille. Ja niin edelleen. Tämä kimppu olisi syytä kerätä katsellen ihmeellisten linssien läpi. Niiden tulee ottaa mukaan kaiken; aina kylmenevästä violetista kohti kuumenevaa punaista. Eivätkä ne linssitkään riittäisi, koska värien tulisisi antaa kadota näkymättömään, kaikkien silmien kantamattomiin, jopa ohi taivaansinen.

Tuolta muinaisniityltä lähtien on ollut selvää, että vaikka kukkakimppuun kerätään vain värit ja tuoksut, niin myös muut aistit ovat läsnä niityllä. Niityn ääniä ja liikahduksia ei voi poimia, mutta kaikki epäsuorat viittaukset ja merkit ovat mahdollisia. sille joka osaa lukea niityn kukkakimpun takaa. Näkymättömän voi paljastaa epäsuoraan, kuten varjostaan tai peilautuneena.

Näkymätön on läsnä. Se havaitsematon, niin pieni että se löytyy vain mikroskoopin avulla. Se on näkymättömänä sikäli, että sen jonkin tiedetään olevan vaikka se ei näy silmälle.

Mutta tieto voi jatkaa aistien aluetta, ja tieto voi myös muuttua aistiksi. Vaikka se onkin epäsuoraa samoin kuin lukeminen ja laskeminen, se voi kääntää ymmärryksen niin, että tutkijat oppivat lukemaan kukkia myös hyönteisten ja lintujen näkemänä. Tällainen katse, aistii tietoa kirjainten ja numeroiden kautta. Se näkee siitepölyssä miljoonien vuosien etäisyyden, koska se aistii radioaktiivisuudessa vuosimiljoonien kulun. Sen ei tarvitse nähdä meripihkan sisällä olevaa mehiläistä, eikä liljan terälehtien muotoa kiveen tallentuneena, koska se voi tuntea aineen molekyylitasolla. Ei tarvitse nähdä kukan väriä, koska hänen silmänsä katselee epäsuoraan elektronisen mikroskooppin avulla. Ja kumma kyllä, runsas todistusaineisto muinaiselta niityltä on vakuuttavaa. Aineisto tosin on niin pientä, että aineella ja aallonpituudella tuskin on eroa, ja silti kaikkki on muuttunut luettavaksi. Ja se joka osaa lukea näitä numeroita, katselee epäsuoraan tuolle muinaisniitylle.

Me tarvitsemme kukkakimppua, niin että voimme tiedon avulla palauttaa muinaisniityn näihin nykyisiin kukkiin.

Lähde: David George Haskell: How Flowers Made our World (2026)