Erikoistumaton ihminen

Nykyään – evoluution toisella kierroksella – uuden ajan ihminen palaa vesille ja nousee ilmaan ja hänellä näyttää olevan joskus kalan joskus linnun kykyjä. Raskas teknologia jää tämän evoluution sivuraiteille, rekkoineen, laivoineen ja lentokoneineen. Kuin dinosaurukset ne jyräävät yhä, mutta kun joku liitää lentovarjolla ilmassa. Toinen on hankkinut räpylät ja matkustaa veden alla. Näyttää kuin ihminen pääsisi kömpelyydestään, eikä hän enää olisi luonnon rajoittunein olento.

Pelkästään se, että näemme tällaista herättää kokeilunhalua. Nämä yksilöt, ja heidän uudet kroppanssa, äärimmäisen treenatut lihakset, käyttävät taitavasti leijoja ja eviä. Heissä on lisäelimiä, joiden perusta on luonnon evoluutio, mutta kulttuurievoluution keinoin niitä osataan valmistaa ja käyttää. Tällaiset proteesit kehossaan he voivat lentää ja sukeltaa, kiitää jäällä. Ihonmyötäisessä asussaan joku liikkuu saaristossa kuin hylje, napanuoran päässä kelluu pussukka jossa on teltta ja ravintoa.

Ekologiselta kannalta ihminen on iso kysymys? En silti kannata ajatustta, että että ihmisen evoluutio olisi mennyt liiallisuuksiin, ja että yksi laji olisi nyt liian erikoistunut.

Se, joka sanoo noin on sekoittanut kulttuurievoluution ja biologian. Ihminenhän ei ole biologisesti muuttunut lainkaan eikä siis erikoistunutkaan. Yritän hahmottaa sitä, mistä tulee tuhoavuus ja mistä inhimillisyys. Filosofi Michael Serres The Incandescant -teoksessaan kiteyttää ihmislajin ongelman siihen, että ihminen on heikoiten erikoistunut olento luonnossa.

Ihminen on lähes kyvytön elämään luonnon ehdoilla, ekologiselta kannalta avuton ja hitain kehittymään. Ei siis ole kovin loogista välttää ihmistä liian erikoistuneeksi.

Kulttuurievoluution kannalta niin on käynyt, ja jos hierarkia olisi totta ihminen olisi kuningas. Mutta jos olemassaolon taistelu on luonnon toinen nimi, niin elkolokeronsa laajentaminen on kirjautunut ihmiseen tappajana. Vain silmittömän ovelana kaikkien kilpailijoiden tuhoajana. Evoluution kannalta tämä on ihmisen luonto.

Kulttuurievoluutio jatkaa sitä, auttaa unohtamaan sen että ihminen on tappaja, ja antaa tilalle kaikkivaltaisuuden tunteen. Tältä kannalta kaikki armollisuus, yhteiselämä toisten lajien kanssa, on viimekädessä hämäystä. Se pyyhkiytyy sivuun kun oma voittokulku on kyseessä.

Silti aavistamme jotain, uumoilemme omaa köyhyyttämme ja tietysti, jos liikumme lunnossa, niin luonto katselee silloin köyhyttämme. Alkuperäisen kyvyttömyyden hetket antavat meille mahdollisuuden ihailla luonnon suurenmoisuutta ja ihmisen pienuutta siinä.

Tällainen huono kehitys on tätä: jokaisen uuden asian joudumme aloittamaan tyhjästä, opettelemaan sen koska vaistot ovat vähissä eikä ohjeita ole kirjoittautunut DNA -kierteisiimme.

Silti osaamme hankkia lisäraajoja: me jotka olimme kömpelöitä hankimme aistimisen teknologiaa, lisäaisteja luonnon tarkkailuun. Voisimme omaksua monenlaisia hahmoja, hankkia ruumiillista vapautta, mutta jostain syystä myöntyminen elämälle onnistuu vain osittain. Hienot harrastukset jäävät kesken, ja pitkästyminen uhkaa.

Ehkä ihmisen mahdollisuudet ovat muualla kuin lentovarjoissa ja sukelluslaitteissa, ehkä se on päinvastoin erikoistumattomuudessa, olemassaolon kokonaisuuden tunnustelemisessa.

kuten Serres esittä. Hänessä Ihmessä on kykyä purkaa omalta kohdaltaan luonnon lokeroitumista; eko -lokeroita. Ja kun hänessä on kykyä palata pelkkyyteen ja avoimuuteen, hän saa ruumiillisuutensa takaisin. Ihoon ja kasvoihin, ja kieleen joka ilmaisee olennaisen. Hän saa luonnonkin toisenlaisena. Lintulajien erotteluharrastus muuttuu lintujen liikkeiden tarkasteluksi, niiden elämäntavan ihmettelyksi.

Luonnonevoluution kannalta ihminen on avoin, karvaton, nokaton eläin. Jos sillä on viikset, se ei kuitenkaan osaa tunnustella niillä. Jos hänellä on rakennekynnet, niin lihakset niiden liikuttelemiseksi puuttuvat. Kasvojen tienoon kosketusherkkyys on hänellä hienostunutta, mutta suojatonta. Suun ja huulten alue on herkistynyt mutta puolustuskyvytön. Ehkä siksi hän uskaltaa vihata vain niitä, jotka ovat kaukana.

Ihmisillä samoin kuin monilla muillakin eläimillä kasvojen kosketteluun liittyy jotain, mikä avautuu toiselle vain luottamuksen myötä. Ihmisellä se ei jää imetysvaiheeseen ja varhaiseen kiintymykseen, leimautumiseen, vaan luottamukselle perustetaan kokonaisia kulttuureja.

Me olemme suojattomia, ja siksi jotain erityistä. Meillä ei ole esiin työntyvää kuonoa aistimassa uhkaavia tuoksuja. Meillä on kasvot ja kyky ilmaista paljon hymyillen ja nauraen. Kulttuurievoluutio on tuonut ne ilmaisevan kielen piiriin, kurkusta tulevat äänteet ovat puhetta. Ajatukset, puheeseen synkronoituina, ovat ottaneet huulten ja silmien lihakset käyttöönsä – antanut niille ilmaisutaidon.

Kasvomme eivät ole niin valmiiksi koodattuja kuin muilla olennoilla. Niiden ilmaisukyvyn taustalla on avuttomuus, vauvan itku, huitovat raajat, avoin hätä vailla kehon koordinaatiota. Koska alussa meillä on niin paljon avuttomuutta, emme ole niin valmiita kuin monet muut olennot.

On varsin kiisteltyä, voidaanko ihmistä sanoa evoluution kannalta olennoksi, joka on ”erikoistunut erikoistumattomuuteen”. Tässä vaiheessa riittää se, että ihmisen DNA on luonnon häntäpäässä, ja siinä lukee erikoistumisohjeet. Ihmisellä on siis vähän vastomaisia taitoja, silti hän on kaikkein paras käyttämään kättä. Hänessä on kummaa spesialisoitumattomuutta.

Olimme heikkoja ja köyhiä, ehkä sen takia niin julmia muita luontokappaleita kohtaan. Miksi tämä julmuus kirjautui DNA ketjuihimme ? Nekin, jotka järjettömästi pelkäävät villiä elämää niin, että edes yksi villieläin on uhka vaikka olisi kaukana metsässä jossa hän ei koskaan käy. Mistä tuollainen elämän pelko ja atavismi on peräisin ?

***

Ehkä tunnetuimmat huomiot ihmisen erikoistumattomuuden arvosta ilmaantuivat 1400 -luvun renessanssissa. Vaikka ”humanismi” tarkoitti antiikin ihmisen uudestaan löytämistä, kyse saattoikin olla mullistus kulttuurievoluutiossa – spesialistien tilalle astui monipuolinen, kaikelle avoin renessanssi-ihminen.

Tunnuskuvana on Da Vincin piirtämä ihmisen kaavakuva ympyrässä, piirros tunnetaan nimellä Vitruvialainen mies. Hänessä on potentiaalisuus, valmius kaikkeen ja mihin tahansa.

Vaikka tuossa kuvassa on paljastunut kammottava virhe, naispuolinen ihmisyys puuttuu. Ja koska renessanssin naisveistokset yrittivät opettaa katsomaan naisfiguuria erotisoimatta sitä, Da Vincillä ei siis ollut sitäkään perustetta naisen pois jättämiseksi. Mies näyttää yksin riittävän ihmisen ideaalikuvaksi. Hän kellistelee siinä ympyrän rajoissa, kuin olisi sukupuoleton, vapaa, erikoistumaton ja neutraali ilmestys.

Tuo hahmo on symboli, ihmisyys ei ole enää minkään keskiaikaisen luokkan ja ammattitaidon edustaja. Mies voi olla alaston ja varma, omalla perustallaan ja kädet ylhäällä mitään erityistä tavoittelematta.

Renessanssi-ihmisen löytyminen 1400 -luvulla koski vain aatelisia. He olivat muiden ylläpitämä ihmisluokka, jolla oli mahdollisuus kokea itsensä niin arvokkaaksi, että saattoivat omistaa aikansa itselleen. Tämä kulttuurisesti mullistava ajanjakso päätyi jostain syystä umpikujaan. Ehkä ihmisten välisen hierarkian vahvistaminen ja vapaudenriisto merkitsivät sitä, että mahdollisuudet olivat menneet. Silti mielikuva ihmisen potentiaalista jäi myöhempien aikojen kehiteltäväksi.

Montaigne 1500 -luvulla oli päätynyt siihen, että oppinut erikoistumattomuus on parasta mitä ihminen voi harrastaa. Sitä kutsuttiin humanismiksi. Hän päätti kehittää itseään siten, että ei rajaudu ammatillisesti vaan hakee vain parasta erikoistumattomuutta.

Hän oli aatelinen joka eli linnassaan, mutta tuo linna oli muuttunut kirjastoksi. Siellä lukemisen avulla tuo renessanssi-ihminen saattoi kosketella kaikkea mitä maailmassa tunnetaan. Mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta, Montaignelle humanismi merkitsi erikoistumattomuutta siinä mielessä, että mikään kulttuurinen eli inhimillinen, ei ollut hänelle turhanpäiväistä.

Hänen filosofisesti tunnetuimmat löytönsä perustuvat tähän vakaumukselliseen erikoistumattomuuteen. Montaignen huomio ”ihmisen eksistentiaalisesta tilanteesta” (human condition) on pelkän ihmisenä olemisen löytämistä. Kyse ei ole biologisesta ihmisestä, vaan tietoisesta olennosta, jonka elämässä on muitakin tasoja.

Ihmisenä olemisen kokonaistilanne ei paljastu pelkästä fysiikasta, ei verikokeesta tai kuntotestistä – ne kertovat jotakin mutta puutteellisesti. Ihmisenä oleminen ei paljastu vaikka tuhon kuvaan lisättäisiin aivoskannauksen tulokset.

Tämä siksi, koska ihmisen tilanne on levällään hänen ympäristössään.

Toisin sanoen hänen tilanteensa on ”tuolla”. Omasta kropasta ja omista aivoista voi saada mitattavaksi vain tuolla olemisen jälkiä, mutta ei enempää. Montaigne kiinnitti siis huomion yksinkertaiseen ja pelkkään olemassaoloon. Ei ole lainkaan varmaa, että se biologisten lajiominaisuuksien tavoin olisi kaikille samantapainen.

Tällaiset erikoistumattomuuden moninaiset aarteet tulevat myös esiin, kun Montaigne puhuu omaelämäkerrasta. Hän ei kirjoita ansioituneen ihmisen elämästä, ei merkkihenkilön elämäkertaa, vaan tavallisesta elämästä, tosin merkittävää siinä on oppineisuus liitettynä omakohtaisuuteen. Samalla hän esitti, että tämä kunkin oman elämän erikoistumattomuus mahdollistaa ihmisten erilaisuuden.

Tämä on tietenkin paradoksi, ja kuten evoluutiobiologit ovat todenneet erikoistumattomuus on myös erityispiirteiden puuttumista, se voi olla vain ihmisen kaavakuva. Empiirisesti mitään kaikille samanlaista kalloa tai luurankoa ei voida esittää eikä sanoa ”tässä on mies vailla ominaisuuksia”.

Immanuel Kant esitti 1700-luvun lopulla, että erikoistumattomuuden vaaliminen ja kehittäminen tapahtuu parhaiten taiteen ja kirjallisuuden avulla. Taide, joka on kehittänyt huiman määrän teknisessä maailmassa hyödyttömiltä vaikuttavia tutkimusalueitaan, voi ehkä niiden myötä onnistua sanomaan ”millaista on olla todellisuudessa juuri nyt”.

Kun katson luolamaalauksia, tuntuu että hirvi ja metsästäjä välittävät juuri sen -silloisen olemassaolon ihmeen.

Kuinka siis ilmaista jotain mistä kaikki haluaisivat saaja selvyyttä. Kaikki tähän viittaavat kysymykset muuttuvat vääjäämättä fraaseiksi: mikä on kaiken tarkoitus? Miksi kannattaa elää ? Kysymykset ovat epämääräisyyessään osuvia, ja sellaisena ehkä paras kysymys kuuluu: millaista tämä on ?

Se on jotain, minkä kokonaisuutta yksikään erityisala ei paljasta, ja se on niin epämääräistä että mikään erityistieto ei tavoita sitä. Näin Kant tavallaan ennakoi kulttuurievoluutioon liittyvää spesialisoimatonta, joka vaanii jokaisen erikoistuneen mutkan takana.

***

Arvellaan siis, että luonnonevoluutiossa ihminen jäi osin erikoistumatta, ikäänkuin kadottaen niitä vaistoja mitä koodiin oli kirjoitettu. Muut elävät olennot lukivat DNA koodiaan paremmin ja tottelivat sitä autoaattisesti. Selvin merkki tästä on se, että ihmisen pentu on todella hidas oppimaan. Pitkä ja hidas on ihmisen oppiaika, itsestään hän ei opi mitään.

Evoluutio näyttäsi eriytyvän jatkuvasti, niin kukin elollisten laji sitoutuu johonkin erityistaitoon, niin että elää ekologisessa miljöössään. Mutta ihminen ei kehitä nokkaa, hänelle jää monikäyttöinen käsi.

En tiedä miten tämä on todistettu, mutta käsi sellaisenaan on ikivanha ja lähes samanlainen apinoilla, monitoimilaite niilläkin. Ihminen onnistui liittämään jostain syystä siihen tekemänsä lapion, kirveen, miekan, lusikan, kynän, siveltimen. ym. Samalla käsi viittilöi, sormi osoitti ja ihminen ymmärsi katsoa siihen suuntaan, eikä jäänyt tuijottamaan sormea. Vikuttaa siltä että myös käsi olisi alkanut elehtiä varsin puheliaasti.

Ihmisessä vaan on tämä kömpelyys, melankolia, fysiologinen hyödyttömyys, heikkous joka ei ole karsiutunut. Kuitenkin juuri tämä heikosti erikoistunut hyödytön jäänne ei elä enää luonnon ehdoilla. Se on pitkästyneenä luonut toiset ehdot ja aloittanut evoluution toisen kierroksen.

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Lähde:

Michael Serres: The Incandescent