Kasviäly ei hierarkiaa

• Ajatus etenee kasvilla hitaasti, ja tieto päätyy aivojen sijaan ongelmakohtaan

Botanisti Stefano Manucso tietää hyvin että kasveilla ei ole ajattelun elintä, silti hän on omistautunut neurobiologiselle, kasvien ajatelutoiminnan tutkumukselle. Hän tietää hyvin, että kasveissa ei ole neuroneja. Mutta tietävätkö neurologit, että ajatukset voivat liikkua muutenkin kuin neuronien avulla ?

Kasvien liike on hidasta, ei salamannopeaa, kuin neuronivälitteisissä aivoissa: ero on huomattava. Neuroneissa viesti kulkee noin 100m/s kun taas kasvisoluissa vastaava tapahtuu hitaasti – 20 cm/s. Näin siis kaikki tieto ja toiminta tapahtuu kasvilla hitaasti. Mutta se tapahtuu.

Ihmisillä on jotain yhteistä kasvien kanssa: vaskulaariset systeemit ovat kasvien kohdalla ravinteita kuljettavia suonistoja. Ne haarautuu tasaisesti oksissa ja lehdissä samoin kuin verisuonet meillä. Vihreät nesteet kiertävät siellä, punaiset nesteet täällä. Molemmissa nesteiden kierto pitää meidät elossa.

Tosin meillä eläinten kaltaisilla on keskushermosto, kasveilla vastaavissa tehtävissä toimii sähköisten impulssien verkostot. Nämä vastaavat tehtävät ovat hormonaalisia myös kasveilla. Keskushermoston lisäksi meillä on aivot ajattelun keskuksena, silti on väärin sanoa että kasveilta puuttuisi kaikki vastaava.

Videokuvausta varten professori Manucso ajelee polkupyörällä, kookas vaahtera repussa. Kamera seuraa, kuinka hän pujottelee puiden alla, puistotiellä ilmeisesti yliopistokampuksella Firenzessä. Hän ajelee naisten pyörällä ja ilman kypärää.

Hahmo tuo mieleen Italo Calvinon kertomusten päähenkilön Marcovaldon. Eräässä tarinassa tämä kuljettaa polkupyörällä suurta sisäkasvia ympäriinsä, koska Milanossa sataa. Johtaja oli antanut hänelle tehtäväksi viedä työhuoneensa sisäkasvi ajelulle sateeseen. Niinpä tämä pyöräilee puistossa suuri kasvi pyörän tarakalla. Mutta Marcovaldo oli nukkunut huonosti, ja nyt hän etsii puistonpenkkiä jossa voisi pitää sadetta, nukahtaa hetkeksi kukkaruukku sylissä ja kasvi yllään kuin sateenvarjo. Puisto on täsmällisen neliön muotoinen, ja viivasuorat tiet halkaisevat puiston niin, että sieltä ei löydy mikänlaista katvetta eikä piilopaikkaa.

Kasveja on aiemminkin kuljetettu tutkimusmielessä ympäri kaupunkia. Tutkija René Desfontainesin kerrotaan 1800 -luvun lopulla lastanneen hevosvaunut täyteen mimosa -kasvien ruukkuja ja tutkineen, miten kasvit reagoivat kadun töyssyihin Pariisissa.

Kokeen aikana hevoskuski sai tehtäväkseen kiertää Pariisin tunnetuimmat nähtävyydet, siis hänelle ja hevoselle läpeensä tuttuja reittejä. Ehkä kyse oli häiriötekijöiden minimoinnista koetta varten. Ehkä samasta syystä vauhuihin istui opiskelija, joka tiedettiin jo tottuneen kummallisiin kokeisiin. Hänen tuli pysyä eleettömänä ja keskittyä vain merkitsemään havaintonsa muistikirjaan.

Hevosajelun aikana mimosat sulkivat lehtensä oitis vaunujen täristessä mukulakivikadulla. Mutta ennen pitkää yksi jos toinenkin mimosa rentoutui ja avasi lehtensä. Opiskelija kirjoitti muistikirjaan, että kasvit ”tottuivat”.

Biologia termin kehittäjäjä tunnettu Lamarck tutustui tähän kokeeseen, koska hän oli jo pitkään tutkinut tuntokasveja ja erityisesti mimosaa. Lamarck tiesi sen, että mimosa lopettaa reagoimisen liikkeisiin, jotka se jo tuntee. Hän tiesi myös, että kyse ei ole energian puutteesta: mimosa oppii ja muistaa vaarattomat liikeet. Lamarck kirjoitti kokeesta tutkimusartikkelin joka jäi vähälle huomiolle.

Manucso kertoo tarinan Kasvien vallankumous -teoksessaan, siksi että vuonna 2013 Manucso kumppaneineen siirsi tämän kokeen kontrolloituun ympäristöön. Pariisin katujen, kuskin, hevosen ja opiskelijan tilalle tuli laitteisto, joka pudotteli ja heilutteli mimosaruukkuja – ja onnistui saamaan saman tuloksen kuin aikoinaan. Myös neliönmuotoisessa puistossa pyöräilevä Marcovaldo tuntuu olevan myös osana kontrolloitua ympäristöä, vaikka luuleekin olevansa puistossa.

Kun tämä tarina kerrotaan näin, siinä esiintyy ensin ruukkukasvin kuljetusta vanhanaikaisella liikenevälineellä. Normaalisti maahan juurtunut kasvi on nyt ruukussa ja se liikkuu nykyaikaiseen tapaan. Marcovaldo hakee turhaan katvealuetta jossa hän voisi pysähtyä ja levätä.

Satumalta mimosat olivat myös ensimmäisiä huonekasveja, joita kasvatin itse. Muistan kaksi pientä kasvia opiskelijaboksin kukkapöydällä, olimme juuri muuttaneet yhteen. Kosketuskasvi, latinaksi mimosa pudica, häveliäs mimosa, tuntuu harvinaisen osuvalta valinnalta kuvaamaan tilannettamme. Juttelun lomassa koskettelimme noita kahta sormilehtistä kasvia: säpsähtäen ne sulkeutuivat ja avautuivat kohta. Ilmeisesti nuo mimosat tottuivat meihin, kun lopettivat vähitellen lehtien sulkemisen. Kunnes seuraavana päivänä tutustumisen saatoi taas aloittaa.

Manucso tietää, että hänen tutkimuspaikkansa nimi ”neurobiologian instituutti” on kiistanalainen. Hän on saanut kokea, sen että neurologit eivät salli mitään neuro -alkuista kasvien tutkimuksessa. Siitä syystä, että kasveilla ei ole neuroneja.

Manucso ei ainakaan videolla kutsu tällaista tiedon aluetta neurobiologiaksi. Ei enää, sillä se saattoi tarjota vastustajille mahdollisuuden käydä hänen tutkimuksensa kimppuun. Ei ole millään muotoa hyväksyttävää sijoittaa sijoittaa sanaa ”neuro” kasvien yhteydessä, koska niissäkään ei ole aivoja eikä aivosoluja.

Mutta vaikka kasvien yhteydessä neuro -termin käyttö on torpattu, niin digitaalisen teknologian kainalossa vastaavaa tehdään pidäkkeettä – neuro -sanaa käytetään ahkerasti, vaikka tekoälyssä ei myöskään ole aivosoluja. Avokätisen rahoituksen piirissä on pilvin pimein erilaisia neuro-digitaalisia hankkeita ja instituutteja.

Kuinka siis puhua ajattelun kaltaisesta toiminnasta kasveilla, sen jälkeen kun ihmiskeskeiset, aivokeskeiset, neuro -argumentit ovat vanhentuneet ?

Kasvien maailma näyttää Manucson tutkimana vähintään yhtä mielenkiintoiselta kuin digitaalinen. On mahdollista, että ajattelu ei sisälly vain ihmisaivojen toimintaan vaan neuronien sijaan kasveista löytyy muita soluja, jotka toimivat samankaltaisissa tehtävissä.

– Aivot on tyhmä elin, toteaa Manucso. Kun hän sanoo näin, niin taustalla väijyy neuroni, tuo erikoistunut solu. Eläimillä on samalla lailla aivosoluja, neuronien määrän perusteella niiden pitäisi olla ihmisen kaltaisia, mutta puhe, lukeminen ja kirjoittaminen puuttuvat.

– Eivät neuronit ole mitään ennenkuulumatonta erikoistuneiden solujen alueella, sanoo Manucso. Ne välittävät signaaleja, mutta samoin tekevät myös kasvien tietyt solut.

Kokeellisesti on todistettu, että kasveissa tapahtuu ajattelun kaltaista toimintaa, kommunikaatiota, päätöksen tekoa, muistamista. Se, että kasveissa ei ole neuroneja, merkitsee näin ollen sitä, että aivosolut ovat erikoistuneet nopeaan viestintään.

Pyrkimys on filosofisesti kiehtova: mitä on tuo ajattelun kaltainen toiminta kasviorganismissa ? Ja mitä kaikkea voi tapahtua ilman keskusjohtoista ajattelua? Kasveissa tapahtuva ajattelu on hajallaan eri puolilla kasvia, desentraalista. Se merkitsee paikallista ajattelua, ongelman ratkaisua siinä kohtaa kasvia, missä ongelma ilmenee.

Tästä kasvien ”tasavaltaisuudesta” Manucso on kirjoittanut populaarin julistuksen globaalista destntralisaatiosta ja valtahierarkioiden hajoittamisesta. Vaikka julistus on liiankin populaari. Se kehottaa tukemaan kasvillisuutta, sen luontaisessa pyrkimyksessä pelastaa ilmakehä sekä biodiversiteetti.

Kasvien ajattelu näyttää toimivan mainiosti ilman neuronien nopeutta ja hierarkiaa. Mikä on sellainen elävä organismi, jossa ajatustoiminta on hajallaan konkreettisissa ja paikallisissa kohdissa. Kasvin ratkaisut ja valinnat syntyvät siellä missä tapahtuu: juurten kärjissä, lehtien kärjissä, latvoissa ja muissa kasvupisteissä.

Ihmisaivot ovat kiistämättä nopeat, mutta ne ovat myös hierarkiset. Mutta onko kulttuuri ja sosiaaliset elämänmuodot kuitenkaan niin hierarkisia kuin Manucso ehdottaa ? Onko kuitenkaan totta, että hierarkisesti rakentuneet keskushermostot ja ajattelukeskukset osaavat järjestää ympärilleen vain hierarkioita ?

Silti kasvien tasavalta on joitakin miljoonia vuosia kokeneempi, kuin äskettäin ilmaantunut internet. Varsinkin kun digitaalinen verkostomuotojen kätköistä paljastuu monenmoista algoritmia, keskushallintoa, datankeräystä ja ohjailua. Varsinkin kun digitaaliseen tasavaltaisuuden poliittinen voima on hakusassa.

Ihmiskunta vaipuu kasvin tasolle, niinkö ? Aivot tarvitsevat kovasti happea, ja korkeinkin älyhierarkia on kyvytön yhteyttämään ja tekemään happea. Toki on happikoneita, mutta ne ovat pelkkä kuriositeetti, eikä niitäkään voi valmistaa ilman fossiilista teollisuutta.

Vailla keskusta tapahtuva, verkostoitunut ajattelu joka on kätkeytynyt kasveihin, on monin tavoin kietoutunut globaaliin tulevaisuuteen. Manucson ajama ”käänne kasvillisuuteen” on siis elintärkeä käänne.

Kasvillisuuden herkkyyttä tunnetaan huonosti, ehkä siihen vaikuttaa herkkyyden samaistaminen aistiherkkyyteen. Sen myötä ”sensitiivisyys” uskotaan olevan mahdollista vain siihen erikoistuneiden elimien ansiosta. Näkö, kuulo ja hajuaistimukset (senses) oletetaan välittyvän vain tiettyjen elinten avulla.

Koska kasveilla ei ole elimiä, no senses, on johdonmukaista, että sensitiivisyyden merkkejä ei haeta kasveista. Tämä ajattelun itseriittoisuus alkaa ja loppuu aivoihin: on todistettu että ”kaikki aistimukset tapahtuvat oikeastaan aivoissa.”

Tämä aivokeskeinen itseriittoisuus osoittaa Manucson mukaan sen, mitä hierarkiseksi rakentunut tiedon järjestelmä tuottaa. Aistimusten ja merkitysten sekä tulkintojen kehät vahvistavat toisiaan ja kohoavat kohti huippua.

– Sensitiivisyydellä on vähän tekemistä aivojen kanssa, väittää Manucso. On huomattava, että aistiherkkyys on aistielinten ominaisuus, mutta toisaalta sensitiivisyys viittaa herkkyyteen ympäristön suhteen. Itse asiassa kasvit ovat huomattavasti sensitiivisempiä ympäristössään kuin herkimmätkään eläimet, ihmisistä puhumattakaan.

Kasvit tutkivat ympäristöään jatkuvasti, niiden on pakko olla erittäin sensitiivisiä maaperän suhteen. Ne eivät voi vaihtaa paikkaa kuten eläimet.

Silloin kun yritämme ajatella ympäistöä muuten kuin aistinvaraisesti, johdumme puhumaan valoaalloista, ääniaalloista, tuoksujen kemiallisista hajuvanoista. Niinpä Manucso ja hänen kollegansa neurobiologian alalla asettelevat kasveihin erilaisia elektrodeja, ja tarkastelevat mitä monitorit kertovat.

Manucso on keskittynyt juurissa tapahtuvan kommunikaation tutkimukseen. Kasvien juurikarvoissa on erityisen kiinnostavaa se, että noissa karvoissa on luonteenomaisesti samoja geenejä kuin eläinten korvakäytävissä. Eläinten herkkä kuulo on noiden karvojen värinässä. Mitähän värinää kasvien juurikarvat kuuntelevat maan sisällä ?

Ihmisaistien tuolle puolen meneminen näyttää olevan välttämätöntä, on siirryttävä aallonpituuksiin.

Kasvien valoherkkyys on tunnettu aina, se tapahtuu ilman silmiä, ja on katsetta herkempää – tosin kuvat kasveista silmiä täynnä ovat mystisiä vain nykyihmisen mielestä. Kasvien hajasijoitettua aistiherkkyyttä on esitetty myös piirtämällä kasvi täyteen korvia, kieliä tai avonaisia suita. Ja kun nykyiset mukroskoopit löytävät suuaukkoja kasvien lehtien alapinnoilta, yhteyttämisen aikaan ne avautuvat ja sulkeutuvat.

Stefano Manucso: Kasvien vallankumous, suom. Laura Lahdensuu, Aula&Co, 12017

Stefano Manucso: Kasvien tasavalta, suom.Laura Lahdensuu, Aula&Co, 2022. Risto Niemi-Pynttärin kirjaesittely.